Presidentinvaalit - markkinavoimien ajanvietettä median käyttöön

Presidentinvaalit on pidetty ja tuloksen tiedämme. Ensimmäisen vaalin keskeisin tulos oli siinä, että Demarien ja Vasemmistoliiton Tarja Halonen ei kyennyt ratkaisemaan vaalia ensimmäisellä kierroksella, mikä tosin oli oletettavaakin, kun ehdokaslistalla oli 7 muutakin ehdokasta. Vaalien edellä esitetyt odotukset, että hän selviäisi suoraan läpi, olivat jo alun perin epärealistisia. Halosen äänimäärä jäi reilusti alle vaaditun 50 % annetuista äänistä (46,3). Toinen keskeinen tulos oli pääomapiirien ehdokkaan Sauli Niinistön (24,1) nouseminen toiselle kierrokselle ohi Keskustapuolueen Vanhasen (18,6). Kolmas seikka oli, että oikeistopopulistinen Perussuomalaisten Timo Soini ylsi 3,4 % kannatukseen.

On syytä pohtia mitä nämä luvut kertovat. Ensimmäiseksi on nähtävä se, että valtapuolueiden ja niiden asettamien ehdokkaiden politiikassa ei löydy suurtakaan eroa. Ne edustavat yhtä ja samaa uusoikeistolaista EU- suuntausta, jolle kukaan ei kykene eikä uskalla esittää vaihtoehtoa. Matti Vanhanen ei saanut liikkeelle keskustapuolueen äänestäjiä, koska hänen esiintymisensä EU- ja Nato- kysymyksessä ei vakuuttanut Keskustapuolueen niitä äänestäjiä, jotka ovat suhtautuneet näihin asioihin kielteisesti. Sama "tauti" vaivasi Halosen äänestäjäkuntaa. Eli nämä kaksi "pääehdokasta" eivät uskaltaneet tuoda esiin sitä tosiasiaa, että hallituspiirit ovat valinneet Nato- jäsenyyden, mutta eivät vain tiedä miten sen kansalle syöttäisivät. Samaten he ovat kurkkuaan myöten kiinni EU:n kovassa talouspolitiikassa, joka sekään ei vakuuttanut äänestäjiä. Ihmiset eivät yksinkertaisesti vaivautuneet äänestämään.

Vaaleissa ratkaisi paljon media, etenkin televisio. Huomionarvoista oli, ettei TV:n vaaliohjelmissa juurikaan käsitelty Suomen nykyisiä todellisia ongelmia kuten työttömyyttä, maaseudun autioitumista eikä muita EU-politiikan kielteisiä seurauksia. TV:n vaalitentit keskittyivät ehdokkaiden henkilökohtaisiin toisarvoisiin kannanottoihin esim. homopareista tai sitten niissä pyörittiin Nato-kysymyksen ympärillä, johon ei saatu kuin muutama selkeä vastaus. RKP:n Henrik Lax halusi Suomen mitä pikimmin Natoon, Kristillisten Bjarne Kallis ja Kokoomuksen Sauli Niinistö olivat Nato-myönteisiä. Keskustan Matti Vanhasen samoin kuin Vihreiden Heidi Hautalan kannanotot Natoon olivat ympäripyöreitä. Halosella kanta oli varauksellinen, mutta ei kielteinen. Vain Perussuonalaisten Timo Soinilla kanta Natoon oli yksiselitteisen kielteinen.

Presidenttiehdokkaiden tällaista taustaa vasten ja tulevaisuutta silmälläpitäen onkin nostettava esille, miksi aidot työväenhenkiset puolueet, maaseudun talonpojat ja pienyrittäjät sekä muut EU:n ja Naton vastustajat eivät saaneet asetettua omaa ehdokastaan vaaleihin. Tämän anteeksiantamattoman puutteen yhtenä perussyynä voidaan tietenkin pitää EU:n ja NATO:n vastaisten järjestöjen omaa hajanaisuutta. Tähän meidän tulee saada korjaus niin, että tilanne ei enää toistu. Nyt tätä linjaa pääsi edustamaan vain Perussuomalaisten Soini, jonka rasitteena on oikeistopopulismi, työväenliikkeen vastaisuus ja rasistiset mielipiteet. Hän kykenikin lisäämään huomattavasti kannatustaan.

Kun tarkastelemme viime vuosien parlamenttivaaleja, on niissä toistunut kuvio, jossa keskeisimmät EU-puolueet ajavat samaa politiikkaa, mutta osa niistä saa olla vuorollaan "levossa oppositiossa" ja harjoittaa sieltä naamioitua "oppositiopolitiikkaa". Tämä kuvio toistui näissäkin vaaleissa. Niinistö kykeni mobilisoimaan oikeistolaiset Naton ja EU:n kannattajat uurnille selkeällä esiintymisellään Nato- suuntauksen ja EU- politiikan puolesta. Kannattajiensa hämäämiseksi Halonen ja Vanhanen joutuivat puolestaan esiintymään näissä asioissa epäselvästi ja äänestäjät jäivät kotiin.

Mutta Niinistön puolesta puhui vielä yksi seikka: Noustessaan valtaan 30- luvulla oli hitleriläisten keinona Saksassa voimakas propaganda ja demagogia. He myös esiintyivät työväen puolueena nimittämällä puolueensa kansallissosialistiseksi ja jopa arvostelivat kapitalismia ja lupasivat luokkavastakohtaisuuksien poistamista ja tasa- arvoa. Tällä pyrittiin kosiskelemaan työväestöä ja myös onnistuttiin. Meidän tilanteessamme perinteinen työväenpolitiikka puuttuu kokonaan. Sitä ei yksinkertaisesti ole. Jos vaikkapa Vanhanen tai Halonen olisivat esiintyneet perinteisin palkansaaja- tai viljelijäväestön tunnuksin, olisivat he joutuneet törmäyskurssille EU- politiikan kanssa ja tällaiseen he eivät uskaltaudu.

Niinistölle esiintyminen "työväen presidenttinä" oli 30- luvun saksasta lainattu temppu, joka sai perinteiset työväen kannattajat hymyilemään. Näin aluksi hymyiltiin Saksassakin. Mutta kuitenkin tämä demagogia tehosi osaan äänestäjistä. Varmasti myös osa syrjäytyneestä palkansaajaväestöstä uskoi Niinistön propagandaa, koska se esitettiin "niin korkealta taholta". Ja tämä selittää Niinistön kokoomuksen perinteistä äänestäjäkuntaa korkeamman kannatuksen. Jopa esimerkiksi Helsingin Myllypurossa, jossa väestö on todella joutunut kärsimään kovan EU-politiikan seurauksista, eräillä äänestysalueilla Niinistön kannatus hipoi 30 % lukemia.

Presidentinvaalit osoittivat jälleen kerran, että nämä olivat rahavaalit. Se, jolla on varaa lyödä pöytään miljoona euroa, kykenee käymään vaalikamppailua.

Osoittautui todeksi, että presidenttiehdokkaista vain yhdellä oli työväenliikkeen tausta, mutta kaikki ehdokkaat vannovat EU:n ja vapaakaupan nimeen. Näyttää siltä, että se kääntyy Suomen kansan suuren enemmistön vahingoksi.

Vaalien toisella kierroksella vastakkain ovat Halonen ja Niinistö ja heillä on jaettavanaan kaikkien muiden ehdokkaiden, ennen kaikkea Vanhasen äänet. Vanhanen yrittää tässä vaiheessa testamentata Keskustan ääniä Niinistölle ja saada näin aikaan oikeistolaisen rintaman, joka varmistaisi Suomen liittymisen Natoon seuraavalla presidenttikaudella, koska Tarja Halosen on katsottu olevan tässä asiassa jarruna. Halonen saanee kuitenkin helposti presidentin virkaan tarvittavat lisä-äänet Heidi Hautalaa äänestäneiltä ja myös osalta Keskustapuoluetta ja kenties Perussuomalaisiltakin.

Sauli Niinistö yrittäisi presidenttinä viedä päätökseen Suomen Nato-jäsenyyden. Tässä mielessä hän myös puhuu eurooppalaisesta Natosta. Nuo puheet ovat palturia, koska se edellyttäisi, että EU:n sotilasmenot olisi nostettava lähelle samaa tasoa kuin ne nyt ovat USA:ssa. Ja USA:n sotilasmenot taas olivat v.2004 yli 450 mrd. dollaria, eli jokseenkin tasan puolet koko maailman sotilasmenoista. EU-mailla sotilasmenot ovat alle puolet USA:n sotilasmenoista. Eurooppalainen Nato edellyttäisi näin ollen sotilasmenojen kaksinkertaistamista ja maksaisi mahdottomia. Siinä ei olisi mitään järkeä. Maailman todellisena ongelmana ovat liian suuret sotilasmenot, siis Nato itsessään, oli se sitten USA-vetoinen kuten nyt, tai jakautuisiko se sitten myös Naton eurooppalaiseen pilariin. Koko Naton olemassaolon takana on imperialistinen politiikka, joka lähtee olettamuksesta, että Naton kustannukset saadaan takaisin riistovoittoina USA:n ja EU:n riistämiltä maailman muilta mailta.

18.1.2006

EU:n Vastaisen Kansanrintaman ja Kommunistien liiton asettaman työryhmän puolesta
Heikki Männikkö, Reijo Katajaranta ja Kalevi Wahrman