Suomea liitetään osaksi EU:n sotilasliittoa

Brysselissä maanantaina 22.11.2004 EU-maat sopivat 13 taistelujoukon perustamisesta. Määrä on selvästi suurempi kuin aiemmin kaavaillut 7-9. Kussakin joukossa on noin 1500 sotilasta. Puolustusministeri Seppo Kääriäinen vahvisti Suomen osallistumisen kahteen taistelujoukkoon.Toisen joukon muodostavat Saksa, Hollanti ja Suomi, toisen Ruotsi, Norja ja Suomi.

Kyseessä on erittäin merkittävä sotilaspoliittinen päätös, josta ei käyty minkäänlaista parlamentaarista keskustelua tai äänestystä. Jos tilannetta vertaa I ja II:n maailmansodan aikaisiin sotilaspoliittisiin liittoihin, joita Suomi teki Saksan kanssa, paljastuu se häikäilemätön vallankäyttö, jota maamme yksityistä pääomaa edustava valtaeliitti käyttää saavuttaakseen tavoitteensa.

Suomi on tehnyt erittäin merkittävän sotilaspoliittisen periaatepäätöksen päättäessään perustaa n. 270–350 sotilaan palkka-armeijaosaston sidottavaksi EU:n taistelujoukkoihin, laajaan sotilaalliseen liittoumaan, jonka toimintakenttä on ulkomailla.

Toimintavalmiudessa suomalaisten yksiköiden on arvioitu olevan vuodesta 2007. Norja on sikäli kiinnostava osapuoli tässä liittoumassa, koska se ei ole edes EU:n jäsen, mutta kuuluu NATO:oon. Tilanne on siis vähän samanlainen kun jatkosodassa, kun Suomi katsoi olevansa liittoutumaton, mutta sillä oli omasta mielestään merkittävä sotilasyksikkö liitettynä vieraan valtion sotilasorganisaatioon.

On mielenkiintoista, ettei näköjään suomalaisten (EU:n osavaltiona) joukkojen liittäminen uuteen monikansalliseen sotilasorganisaatioon vaatinut minkäänlaisia lakimuutoksia tai edes keskustelua poliittisessa rakenteessamme, mutta näiden joukkojen toiminta ulkomailla vaatii lakimuutoksia rauhanturvalaissamme. Ennen kuin sotilasyksikkömme voivat osallistua ulkomailla tapahtuvaan sotilasoperaatioon, eduskuntamme tulee kumota laki, joka velvoittaa YK:n tai Etykin mandaatin operaatiolle. Muutoin Suomi jäisi automaattisesti ulos EU-liittolaistensa kelkasta. Lisäksi toimintavaltuuksia tullaan muuttamaan siten, että rauhanturvaamiseen soveltuvia toimintamenettelyjä laajennetaan soveltumaan rauhaanpakottamisen nimellä kulkevaan sotatoimivaltuuteen.

Vielä on yksi este joukkojemme lähettämiselle maailman sotakentille, nimittäin jos lähtövalmiuden tulee olla vaaditut 5-15 päivää sekä lähtöä ei saa olla estämässä kansallinen parlamentaarinen demokratia on kumottava laki, joka sanoo että ainoastaan eduskunnalla on oikeus päättää joukkojen lähettämisestä. Tällöin kyseiset joukot eivät ole kansallisen päätäntävallan alaisia, vaan päätös yksiköiden käytöstä kuuluu EU:lle. Ennen kuin kyseiset lakimuutokset on toteutettu, ei sotilasyksikkömme voisi edes olla lähtövalmiudessa tai päivystyksessä.

Olivatpa kyseiset sotilasliitot kuinka tuhoisia Suomen kansalliselle turvallisuudelle, ei se näytä haittaavan yksityistä monopolipääomaa ajamasta Suomea turvallisuusriskiin. Yhtä lailla kansainvälistynyt kvartaalitalous (pörssitalous) on todella tuhoisaa kansalliselle taloudelle.

Vaikka yhteiskunnan (jota kansallisvaltion väestö edustaa) merkitys yksityiselle pääomalle onkin pelkkä markkina-arvo, on valtiolla tiettyjä koneistoja, joista on etua ja jopa hyötyä yksityiselle monopolikapitaalille. Yksi tällainen instituutio on armeija. Mutta koska Suomessa on kansalliseen turvallisuuteen sidottu varusmiesarmeija, ei se sovellu kansainvälistyneelle yksityiselle pääomalle. Tästä syystä on kaikilla imperialisteilla ollut ja tulee aina olemaan palkka-armeija. Se, millä nimellä milloinkin näitä sotajoukkoja on nimitetty, on yhdentekevää, funktio on ollut aina sama, taloudellisten intressien valvominen. Imperialistisilla mailla on yleensä ollut asevoimat, jotka on jaettu karkeasti imperialistiseen armeijaan (vakinaiseen palkka-armeijaan (Imperial Army)) ja paikalliseen kansalliseen kaartiin (heikosti varustetut ja koulutetut vapaaehtoisjoukot (Territorial Army)). Tällaisten kansalliskaartien, kuten maakuntajoukkojen, merkitys todellisena turvallisuusvarana on vähintäänkin arveluttava.

Sodan ja sotateollisuuden merkityksestä yksityiselle pääomavallalle saa hyvän kuvan toimittaja-kirjailija J. F. Stonen kirjasta ”Hidden history of the Korean war”, jossa hän toteaa: ”Vaikka asevarustelu ja siihen liittyvä inflaatio raunioittavatkin Amerikan liittolaisia, Amerikan johtajat näyttävät silti yhä pelkäävän rauhan taloudelle aiheuttamia seuraamuksia. Tämä pelko määräsi politiikkojen ja liikemaailman johtajien toimenpiteet. Yhä vahvempiin ja inflatorisempiin piristysruiskeisiin tottunut USA:n talous tärisi jo ajatuksesta, että sen kuolettava piristysaine riistettäisiin siltä. Jos milloin niin vuonna 1952 sota Korean niemimaalla oli se matalin aita, josta mentiin yli. Jos Koreaan tulisi rauha, uusia Koreoita luotaisiin Indokiinaan ja Burmaan. Jos siellä ei sodittaisi, niin sitten Koreassa olevat amerikkalaiset joukot saisivat aikaan jonkin uuden ”välikohtauksen” ja sota syttyisi uudestaan.

Hallitsevana piirteenä Amerikan poliittisessa, taloudellisessa ja sotilaallisessa ajattelussa on rauhan pelko. Kenraali Van Fleet tiivisti asian lyhyeen ja ytimekkääseen yhteenvetoon puhuessaan vierailevalle Filippiiniläiselle valtuuskunnalle vuoden 1952 tammikuussa: ”Korea on siunaus. Joissain päin maailmaa pitäisi olla aina yksi Korea.” Tässä mutkattomassa tunnustuksessa on avain Korean salaisen historian ymmärtämiseen.” Toteaa J.F. Stone kirjansa lopussa.

Janne Rahikainen