Antakaa Karim El-Maanakin jäädä Suomeen!

Suomi esitellään maailmalle oikeusvaltiona. Karim El-Maanakin kohdalla vanhat oikeusvaltion käsitteet kuitenkin putoilevat alas kuin rappaus vanhan talon seinältä. Karimilla ei palestiinalaisena ole ollut ihmisoikeudet kohdallaan edes syntymämaassaan Libanonissa. Eikä niitä oikeuksia tunnu olevan Suomessakaan, kun hänelle ei anneta edes mahdollisuuksia puolustaa itseään.

Karim El-Maanaki on 29-vuotias Libanonin palestiinalainen, joka on joutunut koko ikänsä kokemaan syrjintää. Hän on syntynyt ja elänyt Beirutin lähellä olevalla Sabran pakolaisleirillä. Leiri tuli maailmalle tunnetuksi v. 1982, kun Israelin armeija Ariel Sharonin johdolla järjesti Sabran ja Shatilan verilöylyt, joissa surmattiin yli 800 palestiinalaista.

Sabran leiri on pinta-alaltaan muutamia neliökilometrejä ja sinne on ahdettu yhdelle neliökilometrille keskimäärin yli 16.000 ihmistä kurjiin olosuhteisiin. Leirin ylläpidosta vastaa YK, mutta ei siellä elintaso pääse kenelläkään kohoamaan. Leiriltä pääsee kyllä ulos vaikka Beirutiin, mutta Libanonin kansalaisuutta leiriläisille ei ole myönnetty. Heillä ei myöskään ole työlupaa eikä mahdollisuutta ansaita rahaa Libanonissa.

Karim sai tarpeekseen olosuhteista. Hän ei halunnut pilata koko elämäänsä leirillä asumiseen. YK:n järjestö UNRWA oli myöntänyt hänelle henkilöllisyyskortin. Tämän passin turvin hän lähti 14 toverinsa kanssa hakemaan parempaa tulevaisuutta lännestä. Bulgarian kautta hän lensi Suomeen, koska hän piti Suomea edistyksellisenä ja rauhallisena maana, jossa hänenkin ihmisoikeuksiaan kunnioitettaisiin. Niinpä hän lokakuisena päivänä 1999 astui lentokoneesta toveriensa kanssa maan kamaralle Helsinki-Vantaan lentokentällä. Suomeen heitä ei tietenkään noin vain päästetty. Poliisit tulivat ja veivät porukan mennessään. Heidät vietiin ensin Punkalaitumen pakolaiskeskukseen, jossa alettiin miettiä, mitä ongelmalle tulisi tehdä. Tässä vaiheessa Karim El-Maanaki haki muiden mukana poliittista turvapaikkaa.

Tapausta alettiin pallotella viranomaisten kesken. Karim siirrettiin jossain välissä Punkalaitumelta Tampereen pakolaiskeskukseen. Pakolaiskeskuksissa olot olivat siedettävät. Karim pystyi liikkumaan ympäristössään, ottaman yhteyksiä ja tutustumaan ihmisiin. Hänen tuttava- ja ystäväpiirinsä Suomessa alkoi laajentua. Myös suomenkieli alkoi tulla auttavasti tutuksi. Karim oli halukas tekemään työtä. Hän oli Libanonissa toiminut maalarin ammatissa. Täällä Suomessa hän on työskennellyt arabialaisia ruokatavaroita myyvässä kaupassa.

Aikaa hänen saapumisestaan Suomeen oli kulunut jo yli 3 vuotta, kun viranomaiset vuonna 2002 vihdoin tekivät päätöksen hänen kohtalostaan. Uusliberalistisessa EU-Suomessa päätös oli kielteinen. Sanonnan mukainen ”maassa maan tavalla tai maasta ulos” ei toiminut Karimin kohdalla. Hän sai Libanonin kansalaisena päätöksen ”maasta ulos”, vaikka olisi halunnutkin elää Suomen maan lakien mukaan ja tehdä työtä Suomessa.

Kaksi poliisia lähti mukaan lennolle, kun hänet viime lokakuussa lennätettiin takaisin Beirutiin. Mutta uudet ongelmat olivat vastassa. Libanonin viranomaiset eivät tunnustaneet häntä Libanonin kansalaiseksi vaan palestiinalaiseksi. Pienen pallottelun jälkeen poliisien lyhyt aurinkoloma päättyi ja sama kolmikko, kaksi poliisia ja yksi vanki palasivat käännytettyinä takaisin Suomeen.

Nyt Karim on sijoitettu Helsingin säilöönottoyksikköön, joka on sama paikka kuin entinen Katajanokan keskusvankila. Paikka on käytännössä vankila nytkin. Sieltä ei pääse mihinkään. Ollaan monien lukkojen takana. Pääsimme yhdessä, tämän jutun kirjoittanut Reijo Katajaranta ja Karimin hyvin tunteva Tuija Hakkarainen haastattelemaan Karimia, mutta vasta sitten, kun ”vanki” itse tiesi sanoa, keitä hänen vieraakseen tulee. Säilöönottokeskukseen mennessämme kaikki ylimääräiset tavarat piti jättää säilytyslokeroon. Esim. kameraa emme saaneet mukaamme, onneksi sentään kynän ja paperia, että haastattelu Karimin kanssa tuli mahdolliseksi.

Karimin selli oli hieman yli 10 neliömetriä sisustuksenaan vaatekaappi, pöytä, tuoli ja sänky eikä mitään muuta. Ikkunoissa oli kalterit niin kuin vankiloissa aina on. Harrastusmahdollisuuksia säilöönottoyksikön yleisissä tiloissa oli TV, pingispöytä ja pöytä-jääkiekkopeli. Monenlaista kielten sorinaa kuului tässä tilassa.

Kuvaavaa Suomen viranomaisten tavalle hoitaa asioita on, ettei Karim ole saanut nähtäväkseen yhtään niistä dokumenteista, mitä hänen suhteensa on päätetty. Myöskään viranomaisia edustava lakimies ei ole tehnyt mitään selventääkseen Karimille hänen oikeuksiaan puolustaa haluaan jäädä Suomeen. Käytännön tosiasia on, että pakolaisilla, jotka on pidätetty Katajanokalle, ei ole oikeutta saada lakimiestä pakolaisneuvonnalta. Heidän asiaansa hoitaa pelkästään poliisi ja poliisin asettamat lakimiehet oikeuden kanssa. Tällainen oikeuskäsittely ei takaa pakolaisen oikeuksia. Oikeushan on jo etukäteen päättänyt mita asiassa tullaan tekemään eikä siksi salli väliintulijoiksi ulkopuolisia puolueettomia asianajajia "asioita sotkemaan". Ei uskoisi, että näin voi olla asiat missään maassa, varsinkaan Suomessa, joka mainostaa itseään edistyksellisenä ja ”sivistyneenä eurooppalaisena” maana.

Puolustaakseen itseään Karimin pitäisi tehdä turvapaikkahakemuksen sijasta oleskelulupahakemus, mutta miten hän sellaisen voisi tehdä, kun hän ei pääse Katajanokalta minnekään, eikä hänellä ole rahaa maksaa anomuksesta aiheutuvia maksuja, eikä hän vielä edes osaa lukea kaikkea, mitä anomuslomakkeessa suomeksi kysytään. Oleskeluluvan saaminen olisi paljon todennäköisempää kuin poliittisen turvapaikan saaminen. Viime vuonna turvapaikan hakijoita oli yhteensä 3129, joista turvapaikan sai vain 14 kiintiöpakolaista. Oleskeluluvan sen sijaan sai jo 577 henkilöä. Kielteinen päätös tuli 2312:n osalle. 431 hakemusta raukesi, koska hakijat päättivät itse palata takaisin kotimaahansa.

Karim El-Maanaki elää nyt kriittisiä aikoja; palautetaanko hänet lopullisesti takaisin Libanoniin vai sallitaanko hänen jäädä Suomeen. Aikaa päätökselle on kolme kuukautta. Se on se aika mikä, säilöönottoyksikössä yleensä vietetään.

Karim sanoo, että hän todella pelkää palauttamistaan takaisin Libanoniin. Tämä alue ei ole varsinaisesti sodassa, mutta Palestiinan tilanne on koko viimeisen vuosisadan pahin kriisipesäke maailmassa. Alueella on monenlaisia porukoita ja tahoja, eikä tarvita kuin että yksi tällainen katsoo Karimin maasta lähtemisen vaikkapa ”epäisänmaalliseksi teoksi”. Tämän jälkeen hänet mahdollisesti surmataan, tai hän vain ”katoaa”.

Karimin maastakarkoituspäätökselle ei ole perusteita. Se on seurausta Suomen nykyisestä talouspolitiikasta. Kun kaikkialta leikataan niin sitten myös vankeinhoidosta ja siirtolais-asioista. Karim uhkaa jäädä tämän politiikan yhdeksi uhriksi. Karimilla on Suomessa ystäviä. Häntä ei jätettäisi heitteille Suomessa. Ystäviensä luona hän voisi asua kunnes hän saisi itselleen oman asunnon. Myös työpaikka varmasti löytyisi, jos uusliberalistista politiikka ajava hallitus suostuisi yleensä työpaikkoja luomaan edes suomalaisille kanta-asukkaillekaan.

Suomen päättäjät: te ja kaikki monensorttiset vuorineuvokset, te olette sanoneet, että Suomi tarvitsee tulevaisuudessa työvoimaa. Hyvin sympaattisen oloinen Karim El-Maanaki, jolla ei ole minkäänlaista tahraa rikosrekisterissään, haluaa tehdä työtä Suomessa ja maksaa myös veroja Suomen valtiolle. Hän haluaa asua ja olla Suomessa, ei Libanonissa, jossa häntä uhkaavat monenlaiset vaarat. Antakaa Karim El-Maanakin jäädä Suomeen.

Reijo Katajaranta