Ammattiliitoilla on näytön paikka

Vuodenvaihteessa päättyvä kaksivuotinen sopimus on saanut liikkeelle työnantajat, hallituksen ja koko poliittisen eliitin. Yhteen ääneen kaikki vaativat kilpailukyvyn nimissä “maltillista” palkkaratkaisua. Samaan aikaan luvataan ja toisaalta vaaditaan tuloverojen kevennyksiä porkkanaksi palkansaajalle, jos he vain suostuvat 0-korotuksiin.
TUPO- sopimusta yritetään sorvata jälleen kolmikanta neuvotteluissa, joissa ovat edustettuina valtiovalta, kapitalistit ja ay- liike. Tämä on työläisten kannalta huono asetelma. Näissä neuvotteluissa työläisten tulisi nyt huomata, että jos palkankorotukset korvataan verojen kevennyksillä, niin silloin joudutaan luopumaan yhteiskunnan tuottamista palveluista, kouluista, terveydenhuollosta ja kirjastoista. Ja silloin työläinen joutuu ostamaan nämä palvelut kapitalistilta. Eli hallitusherrojen tarjoama veronalennusporkkana merkitsee palkankorotusten maksattamista palkansaajilla vähentämällä vastaavasti palvelujen rahoitusta. Tarvitaan toisenlainen linja.

Kansan äänen syysseminaarissa elokuun lopulla arvioimme, että palkkoihin tarvitaan vähintään 5 % korotukset, joita ei tule korvata tuloverotuksen alentamisella. Monet Ay- johtajat ovatkin puolustaneet normaaleja palkankorotuksia. Rakennusliiton Harjuniemi esitti palkkatavoitteeksi 4-4,5 %, perustellen tätä mm. sillä, että viime vuosina Ay- liike on tietoisesti harjoittanut politiikkaa, jossa palkat laahaavat markkinasektorin tuottavuuden ja inflaatiokehityksen perässä. Hänen mukaansa nyt suuntausta tulee muuttaa, koska näin tavoitellussa työllisyyden parantamisessa on vain osittain onnistuttu ja verokevennysten linja on käytetty loppuun. Valtiovallan asenne näihin kysymyksiin ilmenee parhaiten budjettilinjauksessa, jossa kansaneläkkeeseen luvataan 7 € kuukausikorotusta ja työttömien peruspäivärahaan 9 sentin korotusta. Samaa pilkkalinjaa vetää tulopoliittisen selvitystoimikunnan mietintö, jossa esitetään ensi vuoden palkankorotukseksi 0,5 %. Näin “maltillinen” palkkatavoite merkitsisi 3-4 % laskua reaaliansioihin. Jopa STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää totesi, että nykyisen sopimuskauden korotukset edustavat kaikki tekijät huomioon otettuina todellista maltillisuutta. Palkkojahan korotettiin maaliskuusta 2003 2,9 % ja maaliskuusta 2004 jälleen 2,2 %, eivätkä ne ole korvanneet edes todellista inflaatiokehitystä. Valtiovallan lanseeraama “maltillinen” linja on noussut kuitenkin työnantajille päähän, koska heti lokakuun alussa Elinkeinoelämän keskusliiton työmarkkinajohtaja Seppo Riski ja kunnallisen työmarkkinalaitoksen työmarkkinajohtaja Jouni Ekuri ilmoittivat, että palkkatavoitteiden ollessa näin kaukana toisistaan tulopoliittisia neuvotteluja ei voida aloittaa. Työnantajien uhkaus on osoitettu suoraan SAK:lle ja STTK:lle, joiden hallitukset kokoontuvat lokakuun alkupuolella keskustelemaan Tupo- neuvottelujen aloittamisesta.

Nyt tarvitaan oikeita palkankorotuksia, jotka rahoitetaan sillä, että suuryhtiöiden voittoja pienennetään. Millaisia näiden korotusten tulisi olla? Voidaan arvioida, että ensi vuoden inflaatio tulee olemaan n. 2 % ja tuottavuuden nousu n. 3 %. Siitä tulee keskimäärin 5 %:n palkankorotustarve. Tuottavuuden nousu on tarpeen korvata, koska muutoin palkkatulojen osuus kansantulosta edelleen supistuu. Laskemme keskipalkaksi n. 2000 € ja kun laskemme 5 % tästä keskipalkasta se tekee 100 euroa kuukaudessa. Tämä kattaisi inflaation ja tuottavuuden nousun. Tällainen palkankorotus ei kuitenkaan vielä korjaa sitä vääristynyttä tulonjakoa, joka on muodostunut EU- suuntautuneen kovan talouspolitiikan tuloksena. Sen mukaan meillä palkkojen osuus kansantulosta on tänään 5 % pienempi vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen nähden.

Palkkasumman osuutta kansantulosta voidaan parantaa parantamalla työllisyyttä ja nostamalla ansiotasoa. Ostovoiman parantaminen osaltaan tukee myös työllisyyttä. Jos lähdetään siitä, että palkankorotustarve on euro tunnille lisää. Siitä tulee siis 170 euroa kuukaudessa. Eli se on enemmän kuin yllä sanottu 100 euroa. Se siis merkitsisi sitä, että siinä myöskin oikaistaisiin työn ja pääoman välistä tulonjakoa osittain palkankorotusten kautta. Siinä olisi kolme tekijää, korvataan 2 %:n inflaatiota, 3%:n tuottavuuden nousua ja lisäksi palautetaan palkansaajien osuutta kansantulosta normaalimmaksi epänormaalin alhaisesta tasosta. 170 euroa kuukaudessa tekee noin 2000 euroa vuodessa. Kun palkansaajia 2 miljoonaa, tekee tämä noin 4 miljardia euroa. Kansantuote on suuruusluokkana 150 miljardia euroa. Prosentti siitä on 1,5 miljardia euroa eli 4 miljardia on runsaat 2,5 % kansantuotteesta. Tällaisen palkankorotuksen taso on perusteltu, kun vertaamme sitä siihen, että palkkojen osuus kansantuotteesta on tänään 5 % alempi, mitä se on menneinä vuosikymmeninä ollut. Alasta riippuen 100 euroa - 170 euroa kuukaudessa on varsin perusteltu palkankorotusesitys.

Erittäin tärkeä kysymys on, kuinka monelta tunnilta vuodessa palkkoja saadaan pätkätyön ja osa-aikatyön takia. Ilman muuta sopimusneuvotteluissa tulee myöskin huomioida se, että ei pelkästään lyhennetä ylipitkiä työaikoja, vaan tulee myös normalisoida alipitkiä työaikoja. Tavoitteena tulee olla oikeus kokoaikatyöhön ja siitä saatavaan 1300 euron vähimmäispalkkaan kuukaudessa jokaiselle palkansaajalle. Ay- liikkeen tulee muuttaa nihkeää suhtautumistaan työttömien ja eläkeläisten aseman korjaamiseen. Työttömyyspäivärahoihin ja eläkkeisiin tulee palauttaa ansioindeksisuoja ja niihin sekä opintotukiin tulee toteuttaa tasokorotus.

Kurssia palkkapolitiikassa on muutettava. Tämä syksy on aivan yhtä hyvä ajankohta tälle kurssin muutokselle, kuin mikä muukin syksy. Joukkovoimaansa työntekijäpuoli ei ole käyttänyt vuosikausiin. Työnantajien painostuksen ei tule antaa vaikuttaa päätöksentekoon ja voimaa on oltava valmis käyttämään.

Toimitti Heikki Männikkö