Historian uudelleenkirjoitusta

Taidamme taas kerran elää merkillisiä aikoja. Näyttää siltä, että sota-ajan historiaa kirjoitetaan uudestaan. Toivotaan etteivät jälkipolvet joudu toteamaan, että tänään kirjoitettiin uuden sodan valmistelun historiaa. Toivottavasti asiat eivät vielä ole näin ikävästi.

Viime sodan historiaa kirjoitetaan uudestaan muun muassa irrottamalla kesän 1944 taistelut irti omiksi erillisiksi taisteluiksi. Suomella oli useita mahdollisuuksia jo paljon aikaisemmin irrottautua sodasta. Irrottautumalla aikaisemmin sodasta olisi vältetty kesän 1944 miesten tapattaminen rintamalla.

Näyttää siltä, että maamme historian uudelleen kirjoittajat kutoivat tuon torjuntavoitto ajatuksen ympärille verkkonsa kymmenisen vuotta sitten. Kutomisen tulosten julkistaminen tapahtui Sota- historiallisessa Aikakauskirjassa kun Talin- Ihantalan taisteluista tuli 50-vuotta kuluneeksi. Tuossa lehdessä esiintyi professori Ohto Manninen kirjoituksellaan, jonka ideana oli tuo torjuntavoitto-ajatus. Koko tuon edellä mainitun Sotahistoriallisen Aikakauskirjan numero käsitteli aihetta “Torjuntavoitto 1944”.

Näyttää siltä, että vuoden 1994 seutuun maamme herrat päättivät kirjoittaa historian siltä osin uudestaan.
Miksi sitten on tarve kirjoittaa historiaa uudestaan? Eräs syy historian kirjoittamiseen on tutkimuksen edistyminen. Historia on siitä vaikea tutkittava ja kirjoitettava, että tämän päivän asiat joudumme kirjaamaan kukin omalta kohdaltamme siten kuin me sen koemme ja näemme.

Ajatellaanpa vaikka esimerkkinä tämän päivän tapahtumien kirjaamista. Tänään (tätä kirjoitettaessa) eduskunnassa on käsitelty turvallisuuspoliittista selontekoa. Osaammeko hahmottaa sen kaiken sille tasolle, jolle asia kuuluu? Emme osaa. Joudumme tuon tiedon käsittelemään niillä tiedoilla, joita on meille suostuttu ja katsottu välttämättömäksi kertoa. Kuitenkin kaiken arvioinnin tulee perustua asioihin, joita on todella ollut eli asiakirjoihin ja kirjattuihin tapahtumiin. Se ei saa perustua olettamuksiin ja uskomuksiin.

Eräs toinen tarve kirjoittaa historia uudestaan on tarve saada se palvelemaan tämän päivän tarpeita. Entäpä jos sylttytehtaalla eli kulissien takana onkin päätetty jotain arveluttavaa Suomen rauhan säilymisen kannalta? Sen arveluttavan ajatuksen edistämiseen tarvitaan kirjoittaa esimerkiksi kesän 1944 historia uudestaan. Kirjoittaa se uudestaan irrotettuna silloisesta muusta poliittisesta elämästä ja sylttytehtaasta. Mitä tapahtuu maassamme, jos tuo sylttytehdas onkin päättänyt tekaista virheistä sankaritekoja? Tapahtuu hirveitä. Tehdään entistä pahempia virhearviointeja, jotka johtavat entistä pahempaan umpikujaan ja katastrofiin.

Olen huolissani meidän päivien tapahtumista. Näyttää hyvin vahvasti siltä, että Suomi on laitettu tukevasti istumaan ajopuun päälle ja tuupattu virran vietäväksi. Tuntuu siltä, että historia on alkanut toistamaan itseänsä. Edellisellä kerralla maamme oli muka epämääräisesti liitossa Saksan kanssa. Virallisesti yritetään selittää, että emme olleet sotilasliitossa Saksan kanssa. Varsinaista sotaliitto- sopimuspaperia ei ollut, mutta kaikenlaista muuta päätöstä löytyy ja saksalainen sotaväki oli maassamme kuin kotonaan. Lopuksi, juhannuksena 1944, tuli sopimuksen vuoro. Silloin presidentti Ryti solmi Rippentropp sopimuksen.

Eikö kuulosta tuon edellä olevan perusteella jotenkin kummallisen ajatuksia herättäväitä nuo pääministeri Vanhasen ja monen muun toitottajan sanat: Emme ole liittymässä Natoon, mutta kumminkin pidämme ovea raollaan, että jos sitten myöhemmin liityttäisiinkin.

No joka tapauksessa Naton kanssa on solmittu jossain vaiheessa kumppanuussopimus. Natolla on oikeus käyttää maamme lentokenttiä, satamia ja armeijamme harjoittelee Naton kanssa. Siis emme ole liitossa, mutta jos sitten taas joskus jonain juhannuksena joku presidentti kirjoittaa sopimuksen alle. Kirjoittaa kun kaikki on jo housuissa.
Eräs oireileva ajanmerkki on kirjoittaa historia tämän päivän päänmääriä palvelemaan suhtautumissamme naapuriimme Venäjään. Eräs esimerkki tällaisesta on löydettävissä Helsingin Sanomain pääkirjoituksesta 28.9.2004 otsikolla “Diplomaattista naapurikritiikkiä idästä”. Pääkirjoituksessa sanottiin seuraavaa: “Venäjän näyttää olevan myös vaikea sopeutua siihen, että Suomi pyrkii esiintymään kanssakäymisessään Venäjän kanssa nimenomaan EU:n jäsenenä ja EU:n nimissä, jolloin se voi puhua suulla suuremmalla. Erityissuhde on mennyttä aikaa.”

Mutta kuinka ollakaan, ikään kuin paremmaksi pannen kirjoittaa saman päivän lehdessä pääkirjoituksen vieressä Olli Kivinen otsikolla “Vanhana syntynyt” turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Artikkeliin on Olli Kivinen ottanut erään lainauksen Financial Times -lehdestä. Tuo artikkelin kohta kuuluu seuraavasti:

“Venäjän tuntijana arvostettu USA:n entinen varaulkoministeri Strobe Talbott ilmaisi asian täsmällisesti maanantaisessa kirjoituksessaan Finacial Times -lehdessä. “ Venäjä , joka hallitsee omaa kansaansa voimalla ja käskyillä eikä kansan suostumuksella ja oikeutuksella, uhkaa lähes varmasti ennemmin tai myöhemmin naapureita.” Tuollainen on näemmä herrojen käsitys asioista. Tuohan kuulostaa aivan Kumpujen yöstä nousseelta jutulta.
Entäpä jos Kiviset, Vanhaset ja muut kumppanit lukisivat vaikkapa vain seuraavat alkusanat, vuonna 1965 ilmestyneestä Johan Helon kirjasta, “Vaiennettuja ihmisiä”: “Suomi oli tsaarinvallan aikana se osa Venäjän valtakuntaa, joka läheisimmin oli liittynyt läntiseen kulttuuripiiriin. Se oli autonominen suuriruhtinaskunta, jolla oli omat lakinsa, kotimainen virkamieskunta ja melko itsenäinen talouselämä, vieläpä oma rahayksikkönsäkin. Sen vaurastumisen edellytyksenä oli suuri idänkauppa ja hyvät suhteet Venäjään. Kun se ensimmäisen maailmansodan jälkeen tältä tieltä poikkesi, joutui se suuren sisäisen kriisin ja levottomuuden valtaan.

Timo Kangasmaa