Vielä ns.torjuntavoitosta

Edellisessä Kansan äänen numerossa esitimme että helmikuun ja syyskuun –44 rauhanehdoilla ei ollut juurikaan eroa. Aihe vaatii muutamia tarkennuksia. Siksi palaammeuudelleen aiheeseen.
Rauhanehtojen osat, joista Neuvostoliitto ei suostunut luopumaan, olivat:
Helmikuussa -44: 1. Moskovan rauhan rajat, 2. Petsamon luovuttaminen Neuvostoliitolle, 3. Saksalaisten karkottaminen Suomen valtion alueelta tai internoiminen, 4. Sotakorvaus: 600 milj. dollarin arvosta tavaroina. 5. Suomen armeijan kotiuttaminen lähes välittömästi

Syyskuussa –44: 1. Moskovan rauhan rajat, sekä Petsamon ja Porkkalan luovuttaminen, 2. 15. 9. –44 mennessä jäljelle jääneiden saksalaisten aseistariisuminen ja luovuttaminen Neuvostoliitolle. Saksalaisten karkottamisessa Neuvostoliitto antaa apua Suomelle, 3. Sotakorvaus: 300 milj. dollaria tavaroina viidessä vuodessa, 4. Suomen armeija saatettava rauhanaikaiseen kokoonpanoon kahdessa kuukaudessa, 5. Yhteistoiminta liittoutuneiden kanssa sotarikollisten pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.

Myös syyskuun rauhanehtojen sotakorvauksista maristiin siitä, kuinka ne tuhoavat Suomen talouden, kuten maristiin vastaavista sotakorvausvaatimuksista helmikuun rauhanehdoissakin (tuolloin tosin oikein asiantuntijoiden suulla), joten sotakorvausten puolittaminen ei juurikaan muuttanut rauhanehtoja.
Sotarikollisten tuomitseminen merkitsi omalta osaltaan liittoutuneille oikeutta puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Mutta se ei antanut oikeutta muuttaa Suomen poliittista järjestelmää, joten myös senkään merkitys rauhanehdoissa ei ollut merkittävä.

Vaatimus Porkkalan luovuttamisesta / vuokraamisesta Hangon tilalle oli merkittävä siksi, että se mahdollisti Hankoa paremmin Helsingin Herrojen Touhujen Kyttäämisen ja antoi painoarvoa liittoutuneiden vaatimuksille. Onhan Helsinki Porkkalasta tykin kantaman päässä.

Rauhanehdot muuttuivat siis vain vähän ja sekin käytännössä huonompaan suuntaan. Turhaan siis ei Paasikivi lohkaisut helmikuisista rauhanehdoista: ” Meillä ei ole enää valittavana muita kuin huonoja alternatiiveja (vaihtoehtoja) ja näistä huonoista alternatiiveista tämä on paras ”. Valitettavasti eduskunnassa valtaosa tajusi saman vasta sitten, kun Suomen armeija oli kärsinyt tappionsa Karjalan kannaksella.

On kuitenkin muistettava, että niiden muutaman heikennyksen lisäksi, huhtikuinen poliitikkojen nenännyrpistys Neuvostoliiton rauhanehdoille tuli myös maksamaan kaatuneina, kadonneina ja haavoittuneina 63 996 miestä ( ei sisällä ilmavoimia ja laivastoa).

Edellisessä artikkelissani olin laskenut Suomen armeijan tappiot liian alhaiseksi. Myös Itä-Karjalasta vetäytymisestä seuranneet tappiot on laskettu mukaan, sillä vaikka Leningradin pohjoisalueen turvallisuuden takaaminen olikin Neuvostoliitolle Itä-Karjalaa tärkeämpää, kuuluvat suomalaisten Itä-Karjalasta vetäytymisen tappiot siihen raskaaseen ja turhaan hintaan, jonka Suomen kansa joutui maksamaan poliitikkojensa hidasjärkisyydestä.

Ville Rahikainen