Suomen maatalous muutoksen kourissa

Euroopan Unioniin liittymisen myötä Suomen maatalouden rakenne on muuttunut. Maatilojen lukumäärä on vähentynyt ja keskikoko kasvanut. Vuonna 1994 Suomessa oli maatiloja noin 115 000 kpl kun niitä vuonna 2002 oli 34 % vähemmän. Samaan aikaan tilakoko on kasvanut 56 %. Lypsykarjapuolella muutos on ollut vieläkin rajumpi, silla maidonlähettäjien lukumäärä on vähentynyt EU:n myötä 44 %. Vuonna 1994 maataloudesta sai elantonsa 7,4 % työllisistä, kun vastaava luku vuonna 2002 oli enää 4,5 %.

Agenda 2000-uudistus

Vuonna 1999 päätettiin Euroopan unionin maatalouspolitiikan uudistuksesta, hyväksyttiin ns. Agenda 2000 -ohjelma. Ohjelman tarkoitus oli muuttaa EU-rahoituspolitiikan perusteita ja valmistaa Euroopan Unionin laajentumista itään.
Silloinen tukipolitiikka tilanteessa jossa EU:iin liittyy useita köyhempiä maita ei olisi mahdollista, sillä rahat loppuisivat alkuunsa. Käytännössä tuolloin sovitun Agenda 2000 –ohjelman tarkoitus oli laskea viljelijöille tuotteista maksettavia hintoja ja nostaa joiltain osin viljelijöille maksettavan tuen määrää.

Pian saavutetun sopimuksen jälkeen komissio ryhtyi kuitenkin valmistelemaan uutta maatalouspolitiikan uudistusta, jonka tarkoituksena oli jatkaa maatalouden ”sopeuttamista” edelleen. Uudistusta perusteltiin myös maailman kaupan vapautumisella ja sillä, että maailman kauppajärjestö (WTO) suhtautuu kielteisesti suoriin tuotantomääriin sidottuihin tukiin.

Siirrytään tilatukijärjestelmään

Keskeisenä osana kesäkuussa hyväksyttyä uudistusta perustetaan uusi tuotantoon sitomaton tilatukijärjestelmä. Tilatukeen sisällytetään pääosa EU:n kokonaan rahoittamista tuista.

Tilatuen ja muiden suorien tukien saaminen edellyttää, että viljelijä noudattaa tiettyjä lakisääteisiä vaatimuksia ja hyvää viljelytapaa. Hyvä viljelytapa tarkoittaa sitä, että pellon on pysyttävä viljelykunnossa ja eläintiheyttä koskevia minimivaatimuksia on noudatettava. Tilatukeen ei siis jatkossa vaikuta, mitä ja miten paljon jatkossa tuottaa.
Tilakohtaisessa tuessa tuen suuruus vaihtelee eri tiloilla ja perustuu tuotantohistoriaan vuosina 2000-2002. Tuen irrottaminen tuotannosta saattaa heikentää viljelijöiden motivaatiota erityisesti maidon- ja naudanlihan tuotannossa. Lisäksi väistämätöntä on maatalousbyrokratian kasvu, sillä hyvän viljelytavan toteutumista on sopimuksen mukaisesti valvottava.
Uudistuksen myötä EU:n kokonaan rahoittamia maatalouden suoria tukia leikataan ja nämä varat siirretään maaseudun kehittämistukiin. Leikattavat varat jaetaan EU:n budjetin kautta uudelleen jäsenvaltioille. Varojen jakoperusteina ovat peltoala, viljelijäväestön määrä ja käänteisesti maan yleinen vauraus. Käytännössä järjestelmän kautta ohjataan rahaa uusiin jäsenmaihin.

Sopimukseen kuuluu myös maitotuotteiden interventiohinnan lisäleikkaus Agendassa sovitun lisäksi. Suomalaisten maidontuottajien menetykset ovat MTK:n mukaan noin 70 miljoonaa euroa nykytilanteeseen verrattuna. Lisäksi tulevat tuen leikkauksesta aiheutuneet menetykset.

Uudistuksessa luotiin myös mekanismi, jolla neuvosto voi päättää suorien tukien alentamisesta, jos yhteiselle maatalouspolitiikalle asetettu menojen enimmäismäärä uhkaa ylittyä. Suoria tukia voidaan joutua alentamaan MMM:n arvion mukaan vuodesta 2007 lähtien.

Uudistuksen yksi vaara piilee siinä, että EU:n maataloustuen määrän (€/tila) vähetessä, sallitaan lisätä kansallisesti maksettavan tuen määrää. Silloin ollaan tilanteessa, jossa Suomen maksuosuus EU:iin vain kasvaa, mutta Suomeen palautuu yhä vähemmän rahaa. Nettomaksuosuutemme siis kasvaa eli joudumme rahoittamaan sekä etelä- ja itäeurooppalaista maataloutta EU:n kautta ja omaa maatalouttamme kansallisista varoista.

Takaisin itsenäiseen maatalouspolitiikkaan

Keskeisen tavoitteen pitäisi maatalouden osalta olla siirtyminen EU:n ohjaamasta maatalouspolitiikasta kansalliseen maatalouspolitiikkaan. Tämä edellyttää luonnollisesti irtautumista EU:sta.

Tavoitteena on oltava tilanne jossa Suomi tukisi ainoastaan oman maansa maataloutta ja haluamallaan tavalla. Esimerkiksi hehtaarikohtaisista tuista pitäisi siirtyä tuotantomäärän mukaisiin tukiin, jolloin viljelijä saisi tuottamastaan tuotteesta suoraan riittävän hinnan. Pitkän aikavälin tavoitteena pitää luonnollisesti olla maataloustuotteiden markkinahinnan nosto sellaiselle tasolle, ettei laajamittaisia tukiaisia tarvittaisi. Vastaavasti työväestön palkkoja on korotettava hintojen nousua vastaavasti. Tällainen kehitys edellyttäisi myös voimakasta maataloustuotteiden tuonnin rajoittamista.

Suomalainen, paikallisuuteen perustuva maatalous ja maaseudun pysyminen elinvoimaisena on kaikkien työtätekevien yhteinen etu.

KÄ/Juha Kieksi