Teoreettista sekaannusta KTP:n piirissä

Erimielisyydet Kommunistisen Työväenpuolueen toimintataktiikan kehittämisestä johtivat vuoden 2002 keväällä KTP:n pääsihteeri Heikki Männikön sekä lehden päätoimittajan Reijo Katajarannan erottamiseen puolueesta. Samasta syystä KTP:n Helsingin piirijärjestö ja kaksi helsinkiläistä puolueosastoa erotettiin puolueesta ja huomattava osa silloisen keskusneuvoston aktiivijäsenistä joutui irtaantumaan puolueen toiminnasta. Kysymys oli siitä, jatketaanko KTP:n ohjelmaan perustuvaa toimintalinjaa laajan uusoikeistolaisen politiikan vastaisen rintaman luomiseksi. KTP:n 23.3.02 pidetyn keskusneuvoston kokouksen enemmistö päätyi ratkaisuun, joka katkaisi KTP:n osalta puolueen omiin sääntöihin ja ohjelmiin perustuvan kehityslinjan laajan monopolienvastaisen kansanrintaman luomiseksi maahamme.

Asioilla tulee olla konkreettinen sisältö

Tämänsuuntainen kehitys KTP:n piirissä merkitsi odotetusti sitä, että sen jälkeen kukaan ei uskalla nostaa esiin kommunistisen liikkeen perustehtävää monopolienvastaisen rintaman kehittämiseksi. Meitä tietenkin kiinnostaa kysymys, miten KTP:n piirissä selitetään ja ymmärretään tapahtunutta kehitystä. Toukokuussa pidetyn KTP:n 15. edustajakokouksen läpi paistaa suuri neuvottomuus, joka syntyy, kun yritetään kiertää kommunistisen liikkeen kokemukseen perustuva demokraattisen rintaman rakentamisen tehtävä. Tämä selviää TKS:n N:o 8-9/2003 julkaisemasta aineistosta. Avauspuheenvuorossaan Hannu Harju toteaa: “Tiedämme, että tämän poliittisen linjan toteuttamiseksi luokkataistelun on voimistuttava, jotta työväen edut ja oikeudet voidaan turvata. Taistelu on haaste meille KTP:ssä ja kansainvälisestikin työväen, - sosialististen- ja kommunististen puolueiden voiman yhdistämiseksi kapitalismia vastaan ja tien avaamiseksi sosialismiin”. Teesi näyttää hyvältä. Ongelma on vain siinä, että sanallakaan ei puututa avoimeen kysymykseen, miten kommunistien voimat yhdistetään ja tie avataan sosialismiin.

Yhteisrintamapolitiikka on marxilaisen teorian tuote

Aivan sama asia heijastuu Hannu Tuomisen toimintaselostuksen yhteydessä hänen arvioidessaan nykyistä taantumuksellista poliittista kehitystä: “Osa tästä taantumasta selittyy kapitalismin lainalaisuuksilla, mutta osa myös kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuksella, opportunismilla ja antautumisella rahavallan edessä. Kommunistiset puolueet, jotka kantavat luokkapuolueen punaista väriä, ovatkin käytännössä nyt yksin puolustamassa sosialismia, työväen kansainvälisyyttä ja solidaarisuutta”. Kommunistien keskuudessa olemme tottuneet kuulemaan tällaisia teesejä, mitä Tuominen ja Harju tässä viljelevät. Niissä avoimet kysymykset ohitetaan toistamalla hokemia sosialismista ja työväenliikkeen hyvistä perinteistä. Tulisi kuitenkin muistaa, että käytännön työssä suurkapitalistien vallan ja sosialismin väliin mahtuu kokonainen aikakausi. Kommunistinen liike hylkäsi jo 20-30- luvuilla taktiikassaan “luokka luokkaa vastaan”- teesin. Niin kansainvälisessä, kuin kansallisessa politiikassakin luotiin strategisen päämäärän, sosialismin saavuttamiseksi monopolienvastainen yhteisrintaman taktiikka. KTP:n edelleenkin voimassa olevat asiakirjat lähtevät yrityksestä soveltaa tätä taktiikkaa nykyaikaan.

Liittolaispolitiikkaa ei voida kiertää

Hannu Tuomisen toimintaselostuksessa arvostellaan voimakkaasti Muutosvoimat Suomi- liittolaispuoluetta: “Eduskuntavaalien jälkeinen muutosvoimien näkymättömyys on nyt osoittanut, että mitään tulevaisuutta ei ole liikkeellä, joka perustuu yhden asian- edustajapaikan saamiseen eduskuntaan- ympärille. Keskustelu muutosvoimista lienee käyty loppuun niin KTP:ssä, kuin muussakin poliittisessa elämässä”. Tämäntyyppinen vuodatus osoittaa, että ei ollenkaan haluta puuttua asian ytimeen. Parlamenttivaali kapitalistisessa yhteiskunnassa on instituutio, jonka ympärille pakostakin joudutaan keskittämään suuria kampanjoita, koska niiden kautta heijastuvat yhteiskunnan keskeisimmät poliittiset taistelukysymykset. Muutosvoimat Suomi on pitkän aikavälin aloite koota uusoikeistolaisen politiikan vastaiset voimat yhteen. Kenellekään ei ole ollut epäselvää se, että tämä johtaisi välittömiin tuloksiin. Tärkein asia olisi huomata se, että mikään niistä voimista, jotka vaativat tahollaan muutosta nykypolitiikkaan (MuSu, KTP, SKP) ei menestynyt vaaleissa ja saivat yhteensäkin vain 1,3 % kaikista äänistä. Kysymyksen tulisi kuulua: “Miten organisoimme sen poliittisen voiman, joka kykenee luomaan nykypolitiikalle vaihtoehdon”. Ja yhden varman vastauksen me tiedämme. Kaikkien uusoikeistolaista politiikkaa vastustavien voimien on yhdistettävä tässä työssä voimansa. Tätä tehtävää emme voi kiertää.

Onko ratkaisu vasemmistovoimien liitto?

Yhtenä vaihtoehtona laajalle suuren pääoman valtaa vastustavalle rintamalle on esitetty “vasemmistolaisten voimien liittoa”. Tämä ajatus nousee myös esiin TKS:n N:o 8-9/2003 etusivun artikkelissa, jonka lopussa todetaan: “Kommunistinen Työväenpuolue vetoaa vasemmistovoimiin erilaisissa järjestöissä, työpaikoilla ja ay- liikkeessä: nyt on yhdestoista hetki koota todellinen vastavoima, joka taistelee aidosti kapitalismia ja oikeistopolitiikkaa vastaan”. Tämä esitys ei ollenkaan näe sitä, mitä kommunistinen liike on kuluneen 150 vuoden aikana yhteiskunnan vallankumouksellisesta kehityksestä ja luokkataistelusta esittänyt. Luokkataistelu on prosessi, jossa myös porvariluokka historian kuluessa on esittänyt edistyksellistä osaa. Nykykapitalismissa poliittinen valta on taantumuksellisella suurporvaristolla. On kuitenkin suuri yrittäjien kerros, joiden edut ovat suurkapitalistien etujen kanssa täysin vastakkaiset. Kommunistit ovat todenneet, että ensin asettuu tehtävä demokratisoida yhteiskuntaa syrjäyttämällä suurkapitalistit. Tämä tehtävä vaatii kaikkien monopolien vastaisten voimien yhteistyötä jo senkin vuoksi, että yhteiskunnallisessa murrostilanteessa suurpääoma integroi puolelleen pienyrittäjien ja heidän ajatuksiaan lähellä olevat kerrokset. Sosialistiselle kehitysuralle tällaisen monopolienvastaisen rintaman voitto johtaa, kun käy selväksi, että suurpääoman pyrkimys valtansa palauttamiseen voidaan lopullisesti eliminoida vain ottamalla suuryritysten omaisuus yhteiskunnan haltuun ja kontrolliin. Tähän ajatukseen on kommunistisen liikkeen taktiikka perustunut eikä sitä muuta vääräksi se, että luokkataistelu luo tilanteita, jossa “riman ylittämiseksi eliminoida lopullisesti suurkapitalistien valta, joudutaan ottamaan useita kertoja vauhtia”. Tämä ajattelutapa perustuu yhteiskunnan olemassa oleviin luokkavoimiin. “Vasemmistovoimat” taas ovat luokkakannaton käsite, joka määräytyy ihmisten subjektiivisten ajatusten eikä todellisten luokkasuhteiden perusteella. Heidän keskuudestaan on tänään vaikea löytää sitä subjektiivista tietämystä, joka perustuisi yhteiskunnan kehityslakien perusteella määräytyvään luokkataisteluarvioon.

Kommunistit, vallankumouksen päävoimako?

Tässä yhteydessä ei voi olla kiinnittämättä huomiota teesiin, jonka Hannu Harju sanoi KTP:n osastopostissa 9.4.2002. Kirjeessä syytetään tovereita, jotka halusivat kehittää yhteisrintamataktiikkaa, ryhmäkuntalaisiksi. Kirjeessä todetaan: “Milloinkaan ryhmäkuntalainen toiminta kommunistisessa puolueessa ei ole ottanut huomioon vallankumouksen päävoiman kommunistisen puolueen puolustamista”. Tämäkin saattaa tuntua erittäin hyvältä teesiltä. Vika on vain siinä, että kommunistinen puolue ei marxilais- leniniläisen käsityksen mukaan ole vallankumouksen päävoima. Vallankumouksen päävoimana kommunistit pitävät työläisiä, viljelijöitä, yrittäjiä yms. kaikkia työtätekeviä kansankerroksia, jotka nousevat suurkapitalisteja vastaan ja suuntaavat yhteiskunnan sosialistiselle kehitysuralle. Kommunistien osuus tässä on olla se työväenluokan tietoisesti johtava osa, joka tuo vallankumouksen päävoiman käyttöön tähän taisteluun tarvittavan tietouden ja käytännön. Vallankumouksen päävoima on objektiivinen luokkavoima eikä se esiinny yhteiskunnassa valmiina vaan kehittyy vallankumousprosessin mukana. Marxilainen teoria on kiinnittänyt tähän kysymykseen huomiota juuri siksi, että osaisimme nähdä suurpääoman vastaisen liiton luokkaluonteen. Marxilainen näkemys vallankumouksen päävoimasta osoittaa myös sen, että Kommunistinen puolue ei automaattisesti ole edes se katalysaattori t. hiiva, joka kykenee herättämään kansanjoukot liikkeelle, vaan kommunistien on ensin hankittava työllään tämä asema.

Marxilaiset eivät kaihda yhteistyötä

Liittolaispolitiikkaa KTP:ssakin kaivataan. Sen osoittaa Rauno Lintusen edustajakokouspuheenvuoro. Hän toteaa, että jäsenistöstä voi tuntua siltä, että olemme jääneet polkemaan paikoillemme ja siksi olisi hankittava uusia yhteyksiä ja liittolaisia. Hän toteaa kuitenkin: “Missään tapauksessa emme saa sortua lyhytnäköisiin vaalipuoluekokeiluihin. Muutosvoimat- seikkailu on tästä opettavainen esimerkki. Kommunistinen työväenpuolue ei voi olla mikään koekenttä tai palapeli, joka sulautuisi osaksi porvarillista valtapolitiikkaa”. Tässä heijastuu se, että kieltäydytään arvioimasta Muutosvoimien luonnetta sen omien asiakirjojen perusteella ja tämän taustalla piilee kysymys, että pelätään liittoutumista yleensäkin. Kannattaa muistaa Leninin teesi, että “vain sellainen, joka ei luota itseensä ei uskalla liittoutua”. Marxilaiset tietävät, että liittolaispolitiikan muotoja on monia, jotka määräytyvät yhteiskunnan objektiivisesta tilanteesta. Muutosvoimat Suomi liikkeen muoto rekisteröityä puolueeksi perustuu yksinkertaisesti siihen, että yhteiskunnassamme tämänkaltainen liitto ei voi esiintyä poliittisena voimana järjestäytymättä puolueeksi. Lintunen ohittaa tietoisesti sen, että Muutosvoimat Suomi on järjestöjen liitto, jossa jäsenjärjestöt ovat säilyttäneet itsenäisyytensä ja liittoutuminen koskee niitä kysymyksiä, joissa ollaan yksimielisiä. Kommunistien osalta Muutosvoimien järjestäytymismuoto vastaa kommunistien näkemyksiä puolueen ja demokraattisen liiton keskinäisistä suhteista, jossa puolue säilyttää itsenäisyytensä suhteessa demokraattiseen joukkotyöhön.

Eristäytymisen vaara

Vallankumouksen jälkeen Venäjällä keskusteltiin kysymyksestä, miten työväen vallankumousta jatketaan Euroopassa. Lenin selitti niille bolshevikeille, jotka näkivät tarpeelliseksi viedä koko Eurooppaan aseellista vallankumousta, että vallankumouksellinen tilanne Euroopassa oli ohi ja sen jatkaminen olisi merkinnyt Lokakuun vallankumouksen saavutusten tuhoamista. Lenin sanoi, että tässä tilanteessa ainoa tehtävä on muodostaa Venäjästä sosialismin sillanpääasema. Ne bolshevikit, jotka vaativat edelleen aseellisen vallankumouksen viemistä Eurooppaan liittoutuivat Trotskin ympärille. Tämä kamppailu oli osa kommunistisen liikkeen taktiikan kehittelyä, jossa trotskilaiset hylkäsivät Leninin esittämän “politiikan kiertotien”, liittolaispolitiikan. Tänään liike neljännen internationaalin jälleenrakentamiseksi painottaa juuri näitä samoja asioita todetessaan että "on välttämätöntä taistella kaikkea demokraattisen porvariston kanssa solmittavia rintamia vastaan, sekä kaikenlaisia “kansanrintamia” ja luokkien väliseen yhteistyöhön tähtääviä rintamia vastaan, jotka johtavat vääjäämättömästi proletariaatin ja sen puolueen liittämiseen pääomaan."

Kieltäytyminen liittolaispolitiikasta johtaa automaattisesti analogiseen samaistumiseen niiden voimien kanssa, jotka muutoinkin hylkäävät marxilaisuuden

Heikki Männikkö