Fasismi historian valepuvussa
Holocaustin kieltäminen äärioikeistolaisten työkaluna

Termi holocaust viittaa Adolf Hitlerin II maailmansodan aikaiseen ohjelmaan tuhota Euroopan juutalaiset. Kirjaimellisesti se merkitsee polttouhria. Sen suomenkielinen vastike on kansanmurha, mikä tarkoittaa tahallista ja järjestelmällistä politiikkaa kokonaisen rodullisen, poliittisen tai kulttuurillisen ihmisryhmän eliminoimiseksi.

Natsi-Saksassa holocaust oli Hitlerin ohjelma pohjoisen germaanisen arjalaisen rodun suojelemiseksi seemiläiseltä rodulta, jonka pohjasakkaa olivat juutalaiset (antisemitismi).

Louis Snyderin toimittamassa kirjassa Encyclopedia of the Third Reich sanotaan, että historioitsijoiden keskuudessa vallitsee yleinen yksimielisyys siitä, että holocaust oli eräs koko sivilisaation ajan pahimmista barbaarisista alennustiloista. Tästä huolimatta ovat eräät tahot II maailmansodan jälkeen pyrkineet joko kaunistelemaan tai kokonaan kieltämään holocaustin.
Holocaustin kieltämisen kotimaa on Ranska. Hitler oli miehittänyt maan kesäkuussa 1940, murskannut tasavaltalaisen hallinnon ja nostanut Vichyn kaupunkiin valtaan ääritaantumuksellisen marsalkka Philippe Pétainin sekä entisen sosialistin Pierre Lavalin, jonka johtama saksalaisystävällinen hallitus oli kaatunut tasavaltaa puolustavan kansanrintaman vaalivoittoon vuonna 1936. Syyskuussa 1944, kun Vichyn hallitus oli karkotettu Sigmaringeniin Saksaan, vichyläiset Ranskassa joutuivat puolustuskannalle. Sodan päätyttyä he ryhtyivät kampanjaan natsi-Saksan maineen puhdistamiseksi.

Holocaustin kieltämisen ensimmäiseksi suureksi teoreetikoksi nousi historian professori Paul Rassinier (1906-1967). Hänet valittiin 1945 Ranskan kansalliskokoukseen sosialistien edustajana, vaikka olikin kiihkeä antisemiitti ja antikommunisti. Kun Léon Blum, jonka johtama kansanrintama oli aikanaan katkaissut Lavalin uran, nousi vuoden 1946 lopussa jälleen pääministeriksi, joutui Rassinier jättämään politiikan. Katkeroituneena hän omisti elämänsä viimeiset 20 vuotta kiihkeään taisteluun holocaustin historiallisuutta vastaan syyttäen sitä juutalaisten ja kommunistien keksimäksi valheeksi rahan keräämiseksi Israelille.

Rassinierin tunnetuin oppilas on ranskalainen tohtori Robert Faurisson (s. 1929), joka on yksi maailman kuuluisimpia holocaustin kieltäjiä. Faurisson toimi vuodesta 1969 vuoteen 1990 modernin ranskalaisen kirjallisuuden professorina ensin Sorbonnen ja sitten Lyonin yliopistossa. Hän julkaisi muun muassa kirjan Vérité historique ou vérité politique? Hänen vuonna 1978 ranskalaiseen Le Monde-lehteen kirjoittama holocaustin kieltänyt artikkeli teki hänet maailmankuuluksi. Hän on myös hyökännyt Anne Frankin kuuluisaa päiväkirjaa vastaan syyttäen sitä väärennökseksi.

Faurisson itse on tiivistänyt näkemyksensä seuraavasti: Väitetyt Hitlerin kaasukammiot ja väitetty juutalaisten kansanmurha ovat yksi ja sama historiallinen valhe, joka tasoitti tietä jättimäiselle poliittis-taloudelliselle petokselle, jonka pääasiallisia hyötyjiä ovat Israelin valtio ja kansainvälinen sionismi, ja jonka ensisijaisia uhreja ovat Saksan kansalaiset poislukien heidän johtajansa sekä koko Palestiinan kansa. Vuodesta 1979 Faurissonin ei enää annettu opettaa Lyonissa. Hän muutti asumaan Vichyyn ja keskittyi solmimaan kansainvälisiä kontakteja ja kirjoittamaan holocaustin kieltäviä artikkeleita.

1970-luvun loppupuolella holocaustin kieltämisen pääpainopiste siirtyi Ranskasta Yhdysvaltoihin. Ensin sitä oli harjoittanut lähinnä American Nazi Party sekä jotkut kiihkokansalliset saksalaisryhmät. Vuonna 1976 ilmestyi illinoisilaisen Northwestern Universityn professori Arthur Butzin kirja The Hoax of the Twentieth Century. Kirja nousi laajan keskustelun aiheeksi, koska se oli ensimmäinen holocaustin kieltävä kirja, joka teeskenteli harjoittavansa kieltämistä akateemiselta pohjalta. Vuonna 1978 holocaustin kieltämisliike järjestäytyi, kun Kaliforniassa perustettiin Institute for Historical Review (IHR). Sen takana olivat Willis Carto, joka oli aikanaan perustanut Joint Council for Repatriation -seuran, tarkoituksena palauttaa kaikki mustat takaisin Afrikkaan, sekä tohtori William Pierce, joka toimi aktiivisesti American Nazi Partyssa. Siitä lähtien IHR, jonka johtokuntaan myös Faurisson ja Butz kuuluvat, on levittänyt ympäri maailmaa väitettään holocaustista historiallisena valheena.

IHR:n ja muiden kieltäjien käyttämät metodit saattavat pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa jopa tieteellisiltä, koska ne käyttävät joitakin akateemisen tutkimuksen elementtejä, kuten tekstikritiikkiä. Todellisuudessa IHR:n tutkimustyö edustaa sellaista roskatiedettä, josta Peter Huber kirjoittaa kirjassaan Galileos Revenge: Roskatiede on todellisen tieteen peilikuva, jolla on paljon samaa ulkomuotoa, mutta ei yhtään samoja aineksia. Se on ennakkoluuloisen tiedon, väärien päätelmien ja loogisen silmänkääntötempun sekasotkua, sellaisten tutkijoiden kokoon kyhäämää, joiden innostus löydöistä ja diagnooseista ylittää verrattomasti heidän kykynsä. Se on katalogi kaikista kuviteltavissa olevista virheistä: tietojen sirottelemisesta, toiveajattelusta, hillittömästä ehdottomuudesta ja nyt ja jälleen kertakaikkisesta huijauksesta.

Estääkseen tällaisen äärioikeistolaisten piirissä esiintyvän roskatieteen levittämisen, Saksa hyväksyi vuonna 1985 lain sen kriminalisoinnista. Siitä lähtien on holocaustin kieltäminen Saksassa ollut rangaistava teko. Heinäkuussa 1990 Ranska sääti samansisältöisen lain, jonka mukaan siihen syyllistynyt voidaan tuomita yhdestä kuukaudesta yhteen vuoteen vankeuteen sekä suuriin sakkorangaistuksiin.

Faurissonin kannattajat ovat voimakkaasti hyökänneet kyseisiä lakeja vastaan ja väittäneet niiden rajoittavan sananvapautta ja akateemista tutkimusta. Kumpikaan väite ei osu maaliinsa, sillä holocaustin kieltäminen ei täytä akateemisen tutkimuksen tunnusmerkkejä, ja kieltäjät ovat itse käyttäneet sananvapautta pelkästään hyväkseen levittämällä sen varjolla valheita sisältäviä hyökkäyksiä kommunismia, juutalaisia ja Israelin valtiota vastaan.

Nykyajan Euroopassa äärioikeistolaisten liikkeiden vastainen taistelu käsittää myös holocaustin kieltämisen, mikä lähes aina on naamioitua natsismia ja antisemitismiä. Eli kuten Enrique Crespo sanoi EU-parlamentissa 24. huhtikuuta 2002: Rasismi on sotaa, mikä on erityisen selvää juuri nyt. Meillä on kaikkien oltava huolissaan antisemitismistä. Se on tuonut ruttoa ja pahaa Eurooppaan ja kaikkien on taisteltava sitä vastaan.

Vili Lehtoranta
vili@digimoncage.zzn.com