Enemmän aikapommi kuin rauhan tae

EU päätti huippukokouksessaan Kööpenhaminassa perjantaina 13. joulukuuta EU:n laajenemisesta itään. Uudet jäsenvaltiot Viro, Latvia, Liettua, Tsekki, Unkari, Puola, Slovenia, Slovakia, Malta ja Kypros tulevat jäsenmaiksi vappuna 2004. Hakijamaat saavat reilut 40 miljardia euroa tulonsiirtoja EU:n nykyisiltä jäsenmailta ennen jäseneksi tuloaan.

EU:n Kööpenhaminan huippukokouksessa päätetty Unionin laajeneminen itään on nimensä mukainen tapahtuma. Kysymys ei ole yhteistyöstä tai tasa-arvoisesta tapahtumasta vaan Unioni laajentaa aluettaan suurvallan tavoin.

EU:n komission puheenjohtaja Romano Prodi esitti, että ”ensimmäistä kertaa historiassa Euroopasta tulee yhtenäinen, koska yhdistyminen tapahtuu kansojen vapaasta tahdosta”. Prodin väite on tyhjää täynnä. Ensinnäkin kaikki Euroopan maat eivät ole vielä jääneet EU:n sisälle, joitakin ei Prodi itse sinne halua ja mikä ehkä tärkeintä, kansat eivät ole juurikaan voineet käyttää vapaata tahtoaan.

Jos kansanäänestyksiä on järjestetty, niitä on manipuloitu. Ja jos äänestyksen tulos on ollut EU-eliitin mielestä väärä, on järjestetty uusi äänestys.

Kööpenhaminassa järjestettiin EU-kokouksen alla kansalaisjärjestöjen vaihtoehtokokous, jossa mietittiin vaihtoehtoisia tulevaisuudennäkymiä Euroopalle. Monissa puheenvuoroissa tuli EU:n laajenemisprosessista esille asioita, joita suomalainen valtamedia ei kerro.

Mm. sitä ihmeteltiin, että hakijamaiden tulee olla demokraattisia vaikka EU ei ole. Uusien EU-maiden kansalaisten keskuudessa on yleistä, että siitä mikä EU on ei juuri tiedetä. EU:n tulossa olevasta perustuslaista ei ole kuultukaan.

Laajenemishankkeessa on käytetty paljon tuttua propagandaa. Maltalaisille on sanottu, että ”jos emme liity EU:hun emme voi kutsua itseämme eurooppalaisiksi, jäämme Euroopan ulkopuolelle” ja ”EU:sta ei ole tulossa liittovaltio”.
EU-myönteistä propagandaa tehdään verovaroilla. Suomen hallitus tukee ainakin Virossa tehtävää EU-mainontaa. Jotkut uusien EU-maiden hallitukset ovat jo sopineet kansanäänestysten järjestämisestä tietyssä järjestyksessä, kuten tekivät aikanaan Suomi, Ruotsi ja Norja. Näin pyritään saamaan aikaan sarja haluttuja myönteisiä tuloksia kansanäänestyksissä.

Jotta Prodin väite ”yhdistyminen kansojen vapaasta tahdosta” olisi totta, tulisi kansalaisten tietää mikä EU on. Lisäksi pitäisi pyrkiä selvittämään mikä on kansan tahto asiassa, eikä saamaan aikaan tietty tulos. Kansanäänestykset eivät ole todellista demokratiaa, kun kumpikaan ehdoista ei täyty.

Kööpenhaminan vaihtoehtokokouksen julistuksessa vaaditaankin mm., että kansanäänestys tulisi valmistella niin, että kumpikin puoli voi sen hyväksyä. Kyllä- ja ei- puolella tulisi olla samanlainen rahoitus ja yhtäläinen pääsy tiedotusvälineisiin. Lisäksi kampanjoita seuraamaan pitäisi pyytää kansainvälisiä tarkkailijoita.

EU:n laajenemisen väitetään tuovan vakautta ja rauhaa. Jo lähitulevaisuudessa voidaan kuitenkin odottaa melkoista epävakautta, kun ajatellaan vaikkapa 2,6 miljoonan maataloudesta vielä elävän puolalaisen tulevaisuutta. Työvoiman liikkumiselle asetettiin kuuden vuoden siirtymäaika. Sen sijaan pääomien siirtämiselle yli rajojen ei ole siirtymäaikoja. Tämä merkinnee tuotannon siirtämistä kalliimman työvoiman maista pois ja työttömyyden lisääntymistä nykyisissä EU-vallan alla elävissä maissa. Eriarvoistuminen, siis rikkaiden rikastuminen ja köyhien köyhtyminen mitä ilmeisimmin voimistuu. Vähänkään pitemmällä aikavälillä tällainen ”kehitys” ei merkitse vakautta, päinvastoin.

Mitä sitten tulee rauhaan, voidaan kysyä tuoko sitä suurvalta, joka pyrkii laajentamaan taloudellista, poliittista ja myös sotilaallista vaikutustaan myös alueensa ulkopuolelle? Lienee selvää, että suurimpia hyötyjiä EU:n laajenemisessa ovat USA-johtoinen sotateollisuus ja muut suuryritykset. Tällainen unioni on enemmän aikapommi kuin rauhan tae.

Demokratian vastaisen EU:n laajetessa on hyvä muistaa, että valtaosa eurooppalaisista haluaa asioistaan päätettävän mahdollisimman lähellä heitä.

Vuosittain toistetuissa kyselyissä on tuloksena ollut, että n. 60 prosenttia kansalaisista haluaa asioista päätettävän joko paikallisesti, alueellisesti tai kansallisesti. Vain alle 20 prosenttia haluaa ylikansallista päätösvaltaa.
Kansanvallan puolesta kannattaa tehdä työtä voittoon asti.

Antti Pesonen