USA ja EU - viholliset, vai veljekset kuin ilvekset

Viime vuonna käyty Irakin sota osoitti, ettei kaksi suurta maailmanpoliittista mahtitekijää, USA ja EU kyenneet yhtenäisesti kokoamaan rintamaa Irakin valloittamiseksi ja maan suurten öljyvarojen jakamiseksi. EU:n kantavat voimat Saksa ja Ranska asettuivat vastustamaan USA:n miehitystä samaan aikaan kun muutamat EU:n uusista tulokkaista ryhtyivät voimakkaasti ottamaan osaa USA:n sotapolitiikkaan. Tilanne oli kokonaisuudessaan hyvin omituinen, sillä olihan perinteisesti ollut niin, että Länsi-Euroopan maat olivat USA:n vahvoja liittolaisia itäeurooppalaisten ollessa samaan aikaan sidoksissa Neuvostoliittoon.

 Irakin sota on yksi niistä USA:n käymistä sodista, jossa mediatiedotus ei olekaan koitunut USA:n hyödyksi vaan suureksi haitaksi. Mitä enemmän USA toitotti voittojaan Irakissa, sitä enemmän maailman edistykselliset ihmiset nousivat vastustamaan USA:n toimia. Myös EU antoi lievän negatiivisia kommentteja USA:sta ja tämä sai jotkut luulemaan, että EU todellakin on rauhan asialla sortoa vastaan. Ryhdyttiin katsomaan, että EU voisi olla se tulevaisuuden suuri voima, joka vastustaa USA:n ylimielistä politiikkaa ja turvaa rauhaa joka puolella maailmaa. EU:n tulevaa perustuslakia on joissain piireissä puolusteltu sen vuoksi, että tuleva EU:n liittovaltio voisi olla entistä vahvempi poliittinen ja sotilaallinen voima USA:ta vastaan. Suomessa erityisesti demareiden ja Vasemmistoliiton piireissä tätä perustelua on käytetty hyväksi.

EU:n syyt vastustaa Irakin miehitystä olivat aivan muut kuin rauhan puolustaminen tai ihmishenkien kunnioittaminen. Syynä sodan vastustamiseen oli vanha kunnon tuttumme raha. On muistettava, että EU ei ole mikään kansalaisten keskustelufoorumi vaan raaka, eurooppalaisten pääomapiirien masinoima unioni, jolla on taloudellisia etuja ajettavanaan maailmalla. 80-luvulla mm. Ranskalla ja Länsi-Saksalla oli USA:n tavoin suuria taloudellisia intressejä Lähi-idässä ja erityisesti Irakissa. Saddamin hallinto loi hyviä kauppasuhteita Euroopan suuriin maihin aina Persianlahden sotaan asti. Irakin sodan kynnyksellä oli kuitenkin nähtävissä, että USA tulisi ottamaan komentoonsa suuren osan Irakin öljyvaroista ja jättäisi EU:n kakun jaossa vasta toiselle sijalle. Tätä eivät Euroopan pääomapiirit voineet sulattaa ja asettuivat siksi virallisesti vastustamaan miehitystä. Syntyi siis tilanne, jossa kahden maanosan kapitalististen piirien taloudelliset edut kävivät ristiin Irakissa. Kapitalismi on siitä itselleen vahingollinen, etteivät sen edustajat pysty koskaan tekemään mitään pyyteettömästi yhdessä, vaan kilpailevat ja puukottavat toisiaan selkään joka käänteessä. On yhä selvemmin näkyvillä se, että EU:n ja USA:n edut joutuvat entistä enemmän törmäyskurssille tulevaisuudessa jaettaessa imperialistisesti globalisaation lipun alla maailman raaka-aine ja markkinavaroja.

EU:n suunnittelema yhteinen puolustuselin, eli sotaliitto tulee tulevaisuudessa syntymään ja palvelemaan Eurooppalaisten pääomapiirien tavoitteita maailmalla vähän samaan tapaan kuin Nato toimii USA:n kapitalistipiirien käsikassarana maailman konflikteissa. Suomen puolustusvoimain entinen komentaja Gustav Hägglund on esittänyt, että EU:n puolustusta tulisi myöhemmin kehittää Naton Eurooppalaisena tukipilarina. Hägglund kuuluu niihin Lipposlais-ahtisaarelaisten transatlanttisten suhteiden vaalijoihin, jotka katsovat kahden maanosan voivan jakaa maailmaa tasaveroisesti ja toimivan yhteistyössä.

Vasemmistoliiton vasta pidetty puoluekokous joutui kriisiin sen puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen esitettyä puoltavaa kannanottoa EU:n sotaliitolle eli nk. kriisinhallinnalle. Siimes on yksi niistä, jotka katsovat, että EU:n sotaliitto olisi se USA:n vastainen voima, joka näyttäisi amerikkalaisille kaapin paikan. Sinänsähän Siimes on oikeassa, että EU:n tuleva sotaliitto voi todellakin nousta USA:n yliherruuspyrkimysten esteeksi ja toisi ”rauhan sanomaa ympäri globaalin maailman”. Mutta olisiko EU-valtaisella maailmalla sitten mitään eroa USA-keskeiseen maailmaan? Ei varmastikaan. Jos EU:lla olisi käytössään samat sotilaalliset resurssit kuin USA:lla, se takuuvarmana tulisi käyttämään yhtä raakoja toimintatapoja maailmalla. EU tulisi yhtä lailla sotien avulla ryöstämään kehitysmaiden raaka-ainevaroja, kaatamaan sille epämieluisia hallituksia ja dominoimaan maailmaa voimapolitiikallaan. Saisimme siis USA:n imperialismin tilalle Eurooppalaisen vastaavan.

Hägglundilaiset ja siimesläiset edustavat siis kahta erilaista näkemystä, mutta tukevat samaa asiaa. Nimittäin sitä, että EU tarvitsee tulevaisuudessa sotilaallista voimaa. Tämä tapahtuu hyväksymällä EU:n perustuslaki ja antamalla EU:n pienelle eliitille vapauden käyttää raakaa sotilaallista voimaa aina niin halutessaan; joko yhteistyössä Naton kanssa tai ilman sitä ja YK:n mandaatilla tai ilman.

Aika näyttää, kykenevätkö USA:n ja EU:n pääomapiirit lyömään kättä päälle ja jakamaan maailmaa yhdessä. Vai syntyykö kaksi suurta kapitalistista blokkia, jotka aiheuttamillaan sodilla murskaavat toinen toisensa. Työväenluokalle kumpikin vaihtoehto on ihan sama. Uhriksi se joutuu kummassakin tapauksessa. Meidän on työväenliikkeessä tulevaisuudessa vastustettava sekä Nato-myönteistä että EU-keskeistä sotilasvoimaa. Tulevissa EU-vaaleissa vain äänestämällä EU:n perustuslakia vastustavia ja siitä kansanäänestystä vaativia ehdokkaita voidaan estää se, ettei Suomen poliittinen eliitti rakenna eurooppalaiselle pääomalle sotilaallista välikappaletta maailman kriiseissä. Ne suomalaiset työväenliikkeen tahot, jotka kuvittelevat, että EU voisi olla ase taistelussa USA:ta vastaan, ovat väärässä. EU:n ja USA:n politiikassa ei viime kädessä ole mitään eroa.

Antti Siika-aho
ehdokas EU:n parlamentin vaaleissa nro.74