Että perkele – jo riittää jallitus!

Kansaa höynäytetään kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla tavoilla ja uusia tapoja keksitään. Joku viisas on joskus sanonut, että numero ei valehtele, vain tilastot valehtelevat. Sanottu on sukua sille suurelle kansanviisaudelle, että valheista tilasto on emävalhe. Niistä isketään tarinaa ja kirjoitetaan satuja kansalle. Tässä muutama esimerkki selkäpiitä karmivista tilastoista, emävalheista.

Ensimmäinen esimerkki. Aina 90-luvun lopulle työttömyys laskettiin työtuntien mukaan. Ei enää. Nyt se lasketaan työpaikkojen määrästä. Sillä ei ole enää osaa eikä arpaa todellisen työttömyyden kanssa, mutta työttömyysprosentti sillä saadaan alle kymmenen prosentin. Se näyttää siedettävältä. Sitä media toitottaa ilosanomana, että kansa luulisi kaiken olevan edes suuripiirtein kohdallaan. Kuitenkin täystyöllisyydestä puuttuu 1 000 miljoonaa työtuntia. Se on yli kaksikymmentä prosenttia.

Toinen esimerkki. Viimeisimmän verotilaston (2002) mukaan palkkasumma oli kolme prosenttia suurempi kuin edellisvuonna joten reaaliansiot ovat kasvaneet runsaan prosentin. Sitä riemuitsevat media ja poliitikot.
Mutta, mutta, miten lienee? Kun palkansaajat jaetaan kahteen ryhmään, niin 62,4 prosenttia jää pienipalkkaisiksi. Heidän palkkansa laski vuodessa 1,1 prosenttia, 977 euroon kuukaudessa ja reaalipalkka täydet kolme prosenttia. Loppujen palkat, jotka olivat keskimäärin 2899 euroa kuukaudessa, kasvoivat reaalisesti yli kolme prosenttia.

Kolmas esimerkki. Kansalle on pitkään selitetty, että työväenluokka kutistuu kutistumistaan. Maan tavaksi on tullut, että kun kapitalistien pitää saada enemmän voittoja ja suurempia osinkoja, herrat itkevät. Sitten selitetään, että taloudellisista ja tuotannollisista syistä on pakko potkia työläisiä pellolle ja samalla ilmoitetaan, että yt-neuvottelut koskevat kaikkia henkilöstöryhmiä.

Ikimuistoisista ajoista asti meille on selitetty, että maassa on duunarien työväenluokka ja keskiluokka – haalarit ja valkokaulukset. Samalla annetaan ymmärtää, ettei niillä ole mitään yhteistä. Viitisentoista vuotta sitten siltä saattoi näyttääkin. Hyvin koulutetut uskoivat olevansa paremmassa turvassa kuin muut duunarit, mutta nykyään potkuja jaellaan heille siinä kuin muillekin. Kukaan ei ole enää turvassa kapitalistien ahneudelta.

Edelleen kansan mielissä kuitenkin elätetään kuvitelmaa, että merkonomit, teknikot, insinöörit jne. ovat parempia kuin rapparit, kirvesmiehet, sorvarit jne. joten ne eivät missään nimessä mahdu samaan porukkaan. Siksi työläiset ovat hajallaan kuin varpusparvi, vaikka heiltä vietäisiin viimeinenkin voin nokare ja leivän muru kapitalistien voitoksi. Palkkatyöläisiltä puuttuu (toistaiseksi) yhtenäisen voiman oivallus. Oivallus, jolla siirretään vaikka vuoria. Se on voimaa se!

Neljäs esimerkki. Kunnat ovat avainasemassa uuden työvoiman kasvattamisessa ja kouluttamisessa. Niiden harteilla ovat neuvolat, päiväkodit, koulut ja terveydenhoito. Hallitus jakaa verohelpotuksia kapitalisteille kahta tietä - suoraa ja palkansaajien kautta. Se lupaa työläisille verohelpotuksia, kun tyytyvät pieniin pakankorotuksiin. Tilastoilla väitetään, että niillä muka turvataan entistä parempi ostovoima. Mutta kun verotulojen väheneminen korvataan leikkaamalla kuntien hyvinvointipalveluja, niin lopputulos on kansalle miinus- ja kapitalisteille plusmerkkinen. Sellaista tilastoa ei meille näytetä.

Viides esimerkki. Sarjaan tilastohuijauksia kuuluvat myös kunnat. Homma toimii mm. niin, että kun kunta investoi rakentamalla päiväkodin, koulun, sairaalan jne. se tekee ne saman vuoden tuloilla. Siten jokainen investointi on kuluerä eli samalla kun investoidaan, tehdään myös poistot. Rakennuksen arvo on siis kuluina poistettu ja se on ilmainen.
Mutta kun kunta rakentaa päiväkodin, koulun, sairaalan tai muun vastaavan, niin sitä ei annetakaan käyttäjän, vaan kiinteistöviraston ”omistukseen”. Se perii jo maksetuista tiloista käyttäjiltä käyvän vuokran. Lisäksi kiinteistövirasto tekee niistä myös poistot. Joten, vaikka rakennuksen arvo on kokonaan maksettu ja poistettu, niin poisto tehdään vielä toistamiseen. Siis; kahteen kertaan poistamisesta huolimatta ja jo ilmaisista tiloista käyttäjiltä kuitenkin peritään vuokrat sisäisinä siirtoina. Niinpä käyttäjien – päiväkodin, koulun, sairaalan jne. – hommat näyttävät todellista paljon, paljon kalliimmalta.

Esimerkiksi Helsingissä kaupunki saa ulkopuolisia vuokratuloja, joilla voi maksaa jo maksetun kiinteän omaisuuden toiseen kertaan 14,9 vuodessa. Lisäksi tehdään poistot, joilla jo kertaalleen poistettu omaisuus voidaan maksaa 11,6 vuodessa. Poistojen vuoksi kaupungin kulut ovat asukasta kohden 455 euroa – 8,5 prosenttia todellista suuremmat. Kun ulkopuoliset vuokrat ja hatusta vedetyt poistot lasketaan yhteen, niin kaupunki maksaa – toistamiseen – investointinsa 6,5 vuodessa!

Näin se käy - höynäyttäminen! Ja se jatkuu kunnes kansa nousee seisomaan ja sanoo kuuluvalla äänellä: perkele – jo riittää!

Kai Kontturi