HISTORIAN JEESUS

Vili Lehtoranta on yhteiskunnallisesti asioihin kantaa ottava teologian opiskelija, joka toimii ennen kaikkea sotaa ja maailmassa ilmenevää vääryyttä vastaan. Hän on jäsenenä mm. Sodan ja Fasisminvastainen Työ ry:ssä. Tässä hän pohtii oman alansa teologian yhtä keskeistä kysymystä, joka tietysti kiinnostaa muitakin kuin kirkkoon kuuluvia ja teologiaan perehtyneitä: Millainen henkilö Jeesus oli, vai oliko häntä ollenkaan?

Kirjassaan The Marian Conspiracy (2001) media-alan luennoitsija ja bestseller kirjailija Graham Phillips kertoo, kuinka hän koettaessaan päättää, oliko Jeesus Kristus koskaan elänyt, istuutui Jerusalemissa sijaitsevan puutarhan kivelle ja alkoi listata Jeesuksen olemassaololle plus- ja miinuskohtia.

Usein teologit eivät ole pystyneet vastaamaan niihin haasteisiin, joita ei-uskovat ovat uskonnolle heittäneet. Saksalainen Rudolf Bultmann (1884-1976) tosin teki suunnattoman arvokasta työtä myyteistäriisumisohjelmallaan, mutta hänkään ei halunnut/uskaltanut tarkastella vakavasti sitä kysymystä, jota Graham Phillips kirjassaan ja jotkut “taistelevan ateismin” kannattajat ovat käsitelleet, eli kysymystä Jeesuksen historiallisuudesta.

Miksi historioitsijat eivät tunne Jeesusta?

Kysymys Jeesuksen historiallisuudesta on noussut aika ajoin esiin D.F. Straussin, Feuerbachin ja Renanin päivistä lähtien, mutta se on esitetty jo ennen heitäkin. Jo Blaise Pascal (k. 1662) ja hänen aikalaisensa kysyivät erään merkittävän kysymyksen: miksi Josefus ei mainitse Jeesusta? Juutalaisen historioitsijan Flavius Josefuksen (n. 37-100 jKr.) massiivinen juutalaisten historiasta kertova teos Antiquitates Judaicae mainitsee kyllä Jeesuksen pari kertaa. Toinen kohta on selkeästi todettu myöhemmäksi lisäykseksi, eikä kristinuskosta yleensä mainita mitään. Josefus mainitsee useita uskonnollisia lahkoja, mutta ei Jeesuksen perustamaa kristinuskoa ja esittelee Pontius Pilatuksen kertomatta mitään siitä, että hän olisi teloituttanut Jeesus-nimisen kapinallisen.

Niin sanottu “vaikenemisen todistus” voi olla merkittävä tai merkityksetön asia puhuttaessa historiallisen ajanjakson tapahtumista. Sveitsin muinaisten historiakronikoiden vaikeneminen Vilhelm Tellistä on ratkaisevaa siksi, koska ne kertovat sen ajan olosuhteista, jolloin Tell myöhempien tarinoiden mukaan toimi. Samalla tavoin on G.A. Wellsin mukaan ratkaisevaa se, että alkukristilliset kirjoittajat, kuten Paavali ja Klemens Roomalainen eivät vetoa Jeesuksen tekoihin tai opetuksiin silloin, kun se olisi olennaista heidän argumentteihinsa nähden.

Vaikka eurooppalainen teologia onkin lähes aina ottanut Jeesuksen historiallisen olemassaolon kiistattomana itsestäänselvyytenä, on tieteellisessä tutkimuksessa silloin tällöin rohjettu esittää toisenlaisiakin näkemyksiä.

Nykypäivän teologia lähtee Jeesuksen historiallisuuden tunnustamisesta

Ensimmäinen merkittävä tutkija, joka uskalsi kiistää Jeesuksen historiallisuuden, oli saksalainen filosofi Arthur Drews (k. 1935). Vuonna 1910 julkaistussa kirjassaan Die Christusmythe Drews esitti kristinuskon syntyä astrologian pohjalta, jolloin esimerkiksi risti olisi viitannut Orionin tähtikuvioon ja Jeesuksen arvonimi Agnus Dei (Jumalan karitsa) olisi alkuaan tarkoittanut intialaista tulenjumala Agnia. Lääketieteen tohtori, ranskalainen P-L Couchoud puolestaan lähestyi vuonna 1926 kirjassaan Le Mystere de Jésus Jeesuksen epähistoriallisuutta vapaa-ajattelun ja sekulaarihumanismin pohjalta.
Nykypäivän teologia on lähes yksimielisesti ja jopa ylimielisesti ottanut suhteessaan teoriaan Jeesuksen epähistoriallisuuteen täysin tuomitsevan linjan. Tuo linja käy ilmi Helsingin yliopiston eksegetiikan laitoksen professorin Heikki Räisäsen lausunnosta kirjassa Nasaretilaisen historia: “Olisi ollut outoa keksiä tyhjästä uskon perustaja, joka teloitettiin rikollisena. Historiallisuuden kiistäjän velvollisuus olisikin esittää yksityiskohtaisesti perusteltu vaihtoehtoinen teoria siitä, miten evankeliumitraditio olisi syntynyt ilman mitään historiallista käännekohtaa konkreettisen henkilön elämään. Tällaista vaihtoehtoa ei Wells enempää kuin Ellegårdkaan ole esittänyt.”

Räisäsen mainitsemat henkilöt ovat brittiläinen germanisti George A. Wells, joka tuli kuuluisaksi vuonna 1971 julkaisemallaan Jeesuksen historiallisuuden kiistävällä teoksellaan The Jesus of the Early Christians, sekä göteborgilainen professori Alvar Ellegård, joka on esitellyt teoriansa kirjoissaan Myten om Jesus (1992) ja Jesus - One Hundred Years Before Christ (1999). Wells on sittemmin kirjoittanut kirjalleen neljä täydennysteosta, jossa hän on ajanmukaistanut teoriaansa ja vastannut esitettyyn kritiikkiin.

Ensimmäiset kristityt eivät mainitse mitään tarkkoja faktoja Jeesuksen olemassaolosta

Toisin kuin Heikki Räisänen edellä sanoo, Wells ja Ellegård ovat kirjoissaan esittäneet juuri yksityiskohtaisesti perustellut systemaattiset teoriat siitä, miten kertomus historiallisesta Jeesuksesta on syntynyt ja tallentunut Raamatun neljään evankeliumiin. He molemmat osoittavat ennen evankeliumeja kirjoittaneen apostoli Paavalin kirjeiden todistavan, että Paavali ja ensimmäiset kristityt olivat itse todella uskoneet, että Jeesus on joskus elänyt maan päällä. Oleellista heidän teorioissaan on se, että Paavali ei kertaakaan mainitse sitä, milloin tämä on tapahtunut.

Sen, että Räisänen ei ole itse henkilökohtaisesti tutustunut Wellsin ja Ellegårdin hypoteeseihin, osoittaa myös hänen toinen lausumansa, jonka mukaan “Paavali muutamassa kohdassa vetoaa juuri Jeesuksen sanoihin, joilla on vastineensa evankeliumeissa. Historiallisuuden kieltäjät sivuuttavat nämä kohdat.”

Paavalin kirjeet kirjoitettiin ensin, evankeliumit vasta niiden jälkeen

Tässä syytöksessä pitää huomioida kaksi asiaa. Ensiksi, Paavalin kirjeet kirjoitettiin ensin, evankeliumit vasta niitten jälkeen. Evankeliumeja ei voi pitää Paavalin kirjeiden Jeesus-kohtien vahvistuksena, vaan paino on niin sanotusti toisella jalalla: kun evankeliumikirjoittajat aikanaan keräsivät aineistoa Jeesuksesta, Paavalin moniin seurakuntiin levinneet kirjeet olivat luonnollisesti yksi tärkeä lähde. Jos siis toinen on vaikuttanut toiseen, se on Paavalin kirjeet evankeliumeihin eikä päinvastoin.
Toiseksi on täysin väärä syytös esittää, että Jeesuksen historiallisuuden kieltäjät sivuuttavat kyseiset kohdat. Paavalin kirjeiden Jeesus-lausumat ovat täysin yhteensopivia Wellsin ja Ellegårdin hypoteesien kanssa. Paavali ei taaskaan kirjoita mitään Jeesuksen sanojen lausumisen ja marttyyrikuoleman ajankohdasta. Hän sanoo usein, että hän on saanut kirjoittamansa “suoraan Herralta”, esimerkiksi juuri Jeesuksen sanat viimeisellä ehtoollisella. Toisessa kohtaa luemme, että Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä “kirjoitusten mukaan”, mutta emme taaskaan mitään siitä, koska tämä on tapahtunut. Paavalille Jeesus oli ekstaattinen, taivaassa asuva hahmo. Vaikka hän kirjoittaa tavanneensa evankeliumeissa mainitut Jaakobin, Keefaksen (Pietarin) ja Johanneksen, hän ei koskaan kerro saaneensa heiltä mitään tietoa Jeesuksesta, vaan päinvastoin painottaa jälleen, ettei hän ole saanut sanomaansa ihmisiltä, vaan itseltään Herralta.

Ei aikalaismainintaa Jeesuksen teloituksesta

Niitä tosiasioita, joita Graham Phillips olisi voinut listata Jeesuksen olemassaolon ei-puolelle, ovat muun muassa ne seikat, ettei Jeesuksen evankeliumeissa esitetyltä elinajalta löydy mitään aikalaistodisteita hänen saarnaamistöistään tai ihmeteoistaan, eikä myöskään aikalaismainintaa Jeesuksen teloituksesta Rooman Palestiinan maaherran Pontius Pilatuksen toimesta. Paavali ei mainitse tavanneensa ainuttakaan Jeesuksen opetuslasta - sillä Jaakob, Keefas ja Johannes mainitaan kristillisen seurakunnan johtajina - vaikka hän kirjoittaa käyneensä Jerusalemissa vain vähän aikaa Jeesuksen oletetun ristiinnaulitsemisen jälkeen. Eikä Paavalikaan sano mitään Jeesuksen toiminnasta Palestiinassa. Ja vaikka Jeesuksen ristiinnaulitseminen on merkittävässä osassa Paavalin Jeesus-kuvassa, hän ei taaskaan kirjoita mitään tapahtuman paikasta tai ajankohdasta.

Aikaisempia tekstejä ei voi johtaa myöhemmistä

Edellä kuvatun kaltainen aikaisempien tekstien (Paavali) johtaminen myöhäisemmistä (evankeliumit) on yksi teologian perusvirheistä, joilla on luotu keinotekoista “evankeliumitraditiota”, jonka sanotaan perustuvan historiallisiin tosiasioihin. Paavalin ja hänen seurakuntiensa pääsanoma oli Jeesuksen tuleminen maan päälle ja tämän maailmanjärjestyksen päättyminen. Mutta kun vuodet kuluivat ja kristityt huomasivat, ettei maailmanloppua tule, he alkoivat kiinnittää entistä enemmän huomiota Paavalin saarnaamaan Mestariin. Koska Paavalin kirjeistä ei saanut juuri mitään tietoa Jeesuksesta, hänen elämäänsä alettiin pyhimyslegendan tavoin rekonstruoida.

Onko Jeesuksen elämä rekonstruoitua tarua?

Juuri näin syntyivät evankeliumit noin kaksi sukupolvea apostolien Jeesus-näkyjen jälkeen. Kun evankeliumien kirjoittajien piti valita ajanjakso, mihin sijoittaa Jeesuksen maanpäällinen elämä, pidettiin itsestäänselvänä sitä aikaa, jolloin apostolit olivat ensimmäisen kerran alkaneet saarnata taivaassa asuvasta Mestaristaan. Kun noista ajoista oli kulunut noin 70 vuotta ja välissä oli vielä ollut Jerusalemin kaupungin tuhoisa hävitys, ei ollut enää elossa ketään, joka olisi voinut kertoa asioiden olleen toisin. Lisäksi evankeliumien kirjoittajien oli luontevaa sijoittaa Jeesuksen ristiinnaulitseminen juuri Pontius Pilatuksen aikaan, jolloin tuo Rooman sortovallan edustaja oli ristiinnaulituttanut lukuisia juutalaisia marttyyreita ja kapinajohtajia.

Alvar Ellegård kirjoittaa kirjassaan Jesus - One Hundred Years Before Christ näin: “Kaiken käytettävissä olevan lähdemateriaalin läpikotainen tutkimus tekee selväksi, että evankeliumien ja Apostolien tekojen Jeesus-hahmo poikkeaa radikaalisti kaikkien ensimmäisen vuosisadan kristillisten kirjoitusten Jeesus-hahmosta. Varhaisimmat kristityt eivät koskaan nähneet tai tavanneet maanpäällistä, ‘lihaantullutta’ Jeesusta. He kohtasivat tämän vain näyissä ja ilmestyksissä ‘hengellisenä’ olentona. Evankeliumit Jeesus-kuvauksena siitä, ‘mitä todella tapahtui’, pitää täysin hylätä. Evankeliumit ja Apostolien teot laadittiin noin sata vuotta sen jälkeen siitä, mihin ne sijoittavat Jeesuksen ja apostolit. Ne eivät ole silminnäkijäkuvauksia, eivätkä myöskään toisen käden kertomuksia sellaisista. Lyhyesti: niiden kertoma on keksittyä.”

Ellegård ei suinkaan ole ainoa, joka pitää evankeliumien kertomuksia kuvitteellisina. Jo valistusfilosofit ottivat tämän kannan ja sen vahvisti saksalainen teologi David Friedrich Strauss vuonna 1835 ilmestyneellä teoksellaan Das Leben Jesu, kritisch bearbeitet. Se aiheutti sensaation ympäri Eurooppaa, koska se lopullisesti murskasi evankeliumien historiallisuuden arvovallan. Kun Strauss kutsuttiin vuonna 1839 Zürichin kantonin edistyksellisen hallituksen toimesta teologisen tiedekunnan professoriksi, mielenosoitusten ja protestien aalto johti jopa hallituksen kaatumiseen.

Straussin tapaus osoittaa, että hyvillä argumenteilla perustellut teoriat saattavat ennen pitkää ravisuttaa dogmaattisia käsityksiä tieteessä, jota teologiakin on. Yksi tapaus, joka osoittaa, että teologiassakin tämä Jeesus-dogmi on alkanut horjua, on yhdysvaltalaisen raamattukritiikin professorin Robert Pricen lausuma eräässä väittelyssä vuonna 1997: “Tunnen enemmän ja enemmän vetovoimaa teoriaan, josta tutkijat aikoinaan jyrkästi väittelivät ja nyt hiljaisessa yhteisymmärryksessä vaikenevat, että evankeliumien ilmestysmytologian värjäämän lasin takana ei ollut historiallista Jeesusta. Sen sijaan hän on tarua.” (Vapaa-ajattelija 6/2000)

Vili Lehtoranta
teol.yo.
www.veemon.k-netti.nu

Uskonnon luokkaluonteesta

Joitain vuosia sitten Euroopan katoliset ja luterilaiset sopivat vuosisatojen riitansa , miten ihminen pääsee taivaaseen. Äskettäin Saksan vastaavat kirkkokunnat lämmittelivät suhteitaan tavoitteenaan yhdistyminen. Miksi satojen vuosien riidat sovitaan nyt? EU:n muuttaminen liittovaltioksi vaatii yhteisen arvomaailman “Suur-Euroopan” kansojen hallitsemiseksi. Toteutuu Marxin huomio: “Kirkko on hallitsevan luokan vallan välikappale”.

Suurten yhteiskunnallisten murrosten yhteyteen liittyvät muutokset uskonnollisissa käsityksissä. Näin tapahtui, kun 600-luvulla arabien yläluokka yhdisti Arabian ja Pohjois-Afrikan arabiheimot yhdeksi valtioksi. Silloin tarvittiin yhdistävää uskonnollista ajattelua ja siihen saumaan ajoittuu islamilaisuuden alku. Samasta syystä syntyi myös kristinusko, joka otettiin Rooman valtionuskonnoksi reilut 300 v. ajanlaskumme alun jälkeen.

Kristinusko Rooman imperiumissa, kuten islam Arabiassa, oli välttämätön, koska Rooma muodostui ylikansalliseksi vallaksi. Sen provinsseissa yläluokan vallankäytön välineenä olivat mitä erilaisimmat uskonnot. Kun Rooma kehittyi imperiumiksi kävi sen hallitseminen mahdottomaksi ilman yhteisiä arvokäsityksiä. Tähän tehtävään sopi erinomaisesti kristinusko, koska se sisälsi yleisen jumaluuden ja siksi sillä voitiin helposti korvata muut uskonnolliset käsitykset.

Nyt monet sanovat, että kristinuskohan syntyi 300 vuotta ennen, kun se otettiin Rooman valtionuskonnoksi. Näin todellakin tapahtui. Muinaisessa Israelissa juutalainen yläluokka (orjanomistajat) hallitsi kansaa uskontoon perustuvan lain avulla. Siellä oli monia yrityksiä tämän juutalaisen uskonnon kaatamiseksi, koska vain sen kautta voitiin helpottaa kansan elämää. Uustestamentillisen vaiheen alku juutalaisuudessa liittyy tällaiseen uskonnollisella tasolla tapahtuvaan kansan ja yläluokan väliseen taisteluun.

Miksi tämä haara juutalaisuudessa kykeni niin voimakkaasti ottamaan ilmaa siipiensä alle? Vastaus on looginen. Se oli alusta saakka köyhän kansan taistelua juutalaista yläluokkaa vastaan. Mutta tämän lisäksi Rooma oli ylikansallinen. Yläluokalla oli kaukaa tuotuja orjia ja palvelijoita, joiden arvomaailma oli omissa kansallisissa uskonnoissa. Tällaisen väen oli helppo omaksua uskonnollinen käsitysmaailma, jonka jumala-käsite sopi kaikille. Tällaista väkeä olivat myös satamatyöväki, merimiehet, kauppiaat. Eli kristillisyydelle oli imperiumissa sosiaalinen tilaus. Varhaisilla kristityillä oli tämä “tilaus” jo tiedossa, koska he kävivät opillisen taistelun siitä, voidaanko muutkin kuin juutalaiset hyväksyä kristityiksi.

On helppo yhtyä Vili Lehtorannan käsitykseen siitä, että Jeesuksen elämä, kristinuskon rakenne, lunastusoppi yms. rakennettiin myöhemmin, kun selvisi millaista tehtävää imperiumin kehityksessä kristillisyys tulee esittämään. Uskonnon luokkaluonteen johdosta Rooman yläluokan oli helppo siirtää kirkko lopullisesti palvelemaan hallitsevan luokan päämääriä.

Toimitus