Erillissota liittosuhteessa Saksaan

Presidentti Tarja Halonen piti 1.3. Ranskan ulkopoliittisessa instituutissa puheen, jossa hän lausui Suomen 1941-44 käymästä ns. jatkosodasta mm. seuraavaa: “Myös viisi vuotta myöhemmin, kesällä 1944, kykenimme pysäyttämään puna-armeijan yritykset valloittaa Suomi. Maatamme ei miehitetty missään vaiheessa, ei sodan aikana eikä sen jälkeen. Menetimme osan maastamme, mutta saavutimme torjuntavoiton. Säilytimme itsenäisyytemme sekä demokraattisen poliittisen järjestelmämme ja taloudellisen järjestelmämme. Meille maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä meille syntynyt kiitollisuudenvelkaa muita kohtaan.” Tässä presidentti lähtee uusoikeistolaisen ja uudenlaisen historiankirjoituksen keulakuvaksi eikä hänen näkemyksensä erillissodasta perustu vähäisimpiinkään tosiasioihin!

Suomen presidentin taitamaton esiintyminen

Riippumatta siitä, kuka Halosen puheen oli kirjoittanut tai keiden henkilöiden kanssa hän oli teemansa valinnut puheen väittämät johtavat päättelemään, että rivikansanedustaja siinä on toiminut koti-Suomessa jonkin maanpuolustushenkisen tilaisuuden pääpuhujana. Vieraassa maassa, ulkopolitiikan ja Euroopan lähihistorian asiantuntijoille esitettynä puheen on täytynyt vaikuttaa kuulijoihin Suomen presidentti-instituution ja valtiojohdon arvoa alentavasti! Kuulijoihin päin tasavallan presidentin viittausta “kiitollisuudenvelkaan” voidaan pitää lähinnä tahdittomana, kun muistetaan natsi-Saksan miehitys hyvin monissa Euroopan maissa, mm. Ranskassa! Näiden maiden kansathan saivat vapautensa takaisin vasta, kun neuvostoliittolaiset ja brittiläis-amerikkalaiset taistelujoukot olivat sen heille suurin uhrauksin taistelleet!

Oikeistolaiset heräävät
Suomessa presidentin puhe nosti erillissota-teeman vilkkaan keskustelun kohteeksi pääasiassa siksi, että Venäjän ulkoministeriön julkaisussa (RIA Novosti 3.3.2005) pyrittiin oikaisemaan puheen historiankirjoitusta sivuavia väittämiä, kuten “meille (Suomelle) maailmansota merkitsi erillissotaa Neuvostoliittoa vastaan”. RIA Novostin artikkelin kirjoittaja totesi Suomen käyneen sotansa Hitlerin Saksan rinnalla eikä sillä (Suomella) ole oikeutta poistaa tätä tosiasiaa historian asiakirjoista. Vuosikymmenten ajan sotaan liittyviä asiakirjojaan salanneet ja tietojaan peitelleet kotimaisen oikeiston äärimmäiset piirit yltyivät RIA Novostin kirjoittelusta voimakkaaseen kansalliseen uhoon. Poliittisesta historiasta väitöskirjansa tehnyt vaikutusvaltainen kansalainen Jukka Tarkka kirjoitti 10.3 Lapin Kansassa, että “Venäjän ulkoministeriön(RIA Novostin kirjoittajan) kommentti siitä(Halosen puheesta) osoittaa stalinistis-brezhneviläistä kutsumusta hallinnoida naapurikansojen historiakäsitystä” ja “Venäläiset saavat ajatella Suomen historiasta ihan mitä haluavat. Se ei vaikuta vähäänkään siihen, mitä suomalaiset kokemustensa ja tutkimustensa perusteella ajattelevat omasta menneisyydestään.” Tarkan esittämä ajatus on valitettava, koska se tulee ns. asiantuntevan historiantutkijan kynästä! Käsitys, että joka maalla on oma historiankirjoituksensa, merkitsisi historian typistymistä tieteenä pelkäksi uskoksi joihinkin opinkappaleisiin, joita ei kukaan, vähiten toisen maan kansalainen, saisi lähestyä! Tarkan viittaus suomalaisten omiin kokemuksiin ja tutkimuksiin antaa kuitenkin luvan tarkastella erillissota-kysymystä lähemmin.

Porvarillisen Suomen aikaisempi turvautuminen Saksaan

Hitlerin valtaannousu Saksassa 1930-luvun alussa vastaanotettiin Suomen porvarillisissa piireissä yleensä myönteisesti. Tähän vaikutti joukko vain Suomelle ominaisia seikkoja, jotka olivat tapahtuneet kutakuinkin tarkkaan 15 vuotta aiemmin, kun Suomessa käytiin työläisten ja omistavan luokan välistä veristä luokkasotaa talvella ja keväällä 1918. Saksan Itämeren divisioonan suorittama eteläisen Suomen valloitus maalis-toukokuussa 1918 ja sen jälkeinen miehitys siellä oli pelastanut suurten omaisuuksien omistajat siltä vallan menettämisen uhalta, jota sodan toisen osapuolen modernit, sosialistisen yhteiskunnan rakentamis-ajatukset merkitsivät. Ihmisten syntyperästä ja omaisuuden määrästä johtuvaa eriarvoisuutta puolustavien piirien pettymykseksi ei Suomesta kuitenkaan silloin tullut Saksan keisarin vasallivaltiota, vaan Saksan sotilaallinen luhistuminen I maailmansodassa ja Saksaa ravistelleet, hallitusmuodon muuttamiseen johtaneet työläisten kumoukset pakottivat kuningasmieliset suomalaiset luopumaan maalle jo valitusta saksalaisesta kuninkaastakin. Suurten tehdaslaitosten omistajissa ja liike-elämän johtavissa piireissä jäi kuitenkin elämään toive voimakkaasta, ulkopuolisesta mahdista “Suomen suojelijana”. Omistava yläluokka ei luottanut siihen, että se omin voimin pystyisi pitämään työtä tekevät ihmiset kurissa ja kykenisi näin estämään juuri koetun kaltaisen työläisten ja torppareiden hallituskauden uusiutumisen.

Suomi Saksan ystävänä 1930-luvulla

Porvaristo oli jo ennen 1930-luvun loppupuolta hankkinut itselleen monin tavoin yksinvallan maan asioihin. Jatkuvasti aseissa olevat suojeluskunnat ja työnantajien organisoima liikehdintä ns. lapuanliikkeen muodossa olivat asioita, jotka merkitsivät helposti kieltoa toimia yhdistyksissä ja julkaista sanomalehteä. Kuvaan kuuluivat viranomaisten toimeenpanemat mielivaltaiset pidätykset ja pitkät poliittiset vankilatuomiot tekaistujen todistajalausuntojen perusteella. Näissä oloissa ja vailla poliittista vastusta suomalainen oikeisto erkani omalle, monien muiden maiden porvaristolle vieraalle, aatteelliselle tielleen. Niinpä Hitlerin lujitettua valtansa Saksassa ja esitettyä Itä-Euroopan ohjelmansa 1930-luvun puolivälissä “tervehtivät Suomen äärikansalliset ilolla Saksan varustautumista”. Äärioikeistolainen sotapolitiikka 1920- ja -30-luvuilla ilmeni suojeluskuntalaitoksena, Neuvostoliiton alueiden valtaamiseen tähtäävänä heimoaatteena ja ennen kaikkea sota- ja valloitushenkisenä koulukasvatuksena, jonka takeena oli opettajanvirkojen avautuminen vain luotetuiksi katsotuille suojeluskuntalaisille.

Julkisuudelta salassa ilmoitti presidentti Svinhufvud käynnillään Berliinissä keväällä 1937, että “Neuvostoliitto on Suomen ikuinen vihollinen” ja, että “Venäjän vihollisen täytyy olla aina Suomen ystävä”. Salaiseksi ei sen sijaan ollut tarkoitettukaan saksalaisen sukellusvenelaivueen laivastovierailu Helsinkiin elokuussa 1937. Saksan lähettiläs saattoi totuudenmukaisesti raportoida kotimaahansa, että “Suomen hallitus, lehdistö ja yleisö toivottivat sen(sotalaivueen) hyvin sydämellisesti tervetulleeksi”.

Seuraavana kevät-talvena, huhtikuussa 1938 järjestettiin Helsingissä suuri, isänmaallinen mielenosoitus saksalaisten sotajoukkojen suorittaman Helsingin valtauksen 20 vuotis-muistoksi. Presidentti Kallio, koko kenraalikunta, suojeluskunta-järjestöt ja lukuisat yhdistykset sekä yksityishenkilöt osallistuivat kaksi päivää kestäneisiin juhlamenoihin. Saksasta oli saapunut kunniavieraiksi korkeita sotilashenkilöitä ja Suomen valtiollinen ja sotilaallinen johto otti heidät korostetun lämpimästi vastaan. Kuukautta myöhemmin, toukokuun 16. päivänä poliittinen oikeisto oli jälleen kutsunut saksalaisen upseerivaltuuskunnan ottamaan osaa Mannerheimin Helsinkiin saapumisen 20 vuotis-juhlintaan. Yleiseurooppalaisen tilanteen ollessa samaan aikaan erittäin räjähdysherkkä ei näitä kevään suomalais-saksalaisia muistojuhlia voi pitää pelkästään viattomina tapaamisina, vailla ajankohtaista merkitystä.

1930-luvun lopulle tultaessa oli ilmapiiri maassa sellainen, ettei ulkopuolinen tarkkailija, Neuvostoliitto mukaan lukien, voinut juuri välttyä näkemästä Suomen jo tosiasiallisesti asettuneen Saksan puolelle kenties hyvinkin pian puhkeavassa suursodassa. Historialliset tosiasiat ja niin valtiollisten kuin sotilaallisten johtomiesten “vehkeilyt” olivat tästä osoituksena!

Esko Koivisto
Timo Nieminen

Artikkelin jälkimmäinen osa julkaistaan lehtemme seuraavassa numerossa