Irak ei ollutkaan niin helppo pala

Alusta alkaen monet valtiot ja tavalliset ihmiset vastustivat USA:n hyökkäystä Irakiin. Meille oli selvää, että hyökkäyksen takana ei ollut huoli Irakin joukkotuhoaseista, vaan USA:n tarve ottaa haltuunsa öljy. Viime päivien uutiset ovat kertoneet irakilaisten yhä kasvavasta vastustuksesta miehitystä vastaan. Tällä sivulla kaksi arviota Irakin nykytilasta ja tapahtumista.

Vappuna tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Yhdysvaltojen presidentti George Bush julisti sotatoimet päättyneiksi Irakissa. Virallisesti sota on siis päättynyt, mutta todellisuudessa se käy nyt aivan yhtä kiivaana kuin keväällä 2003.

Yhdysvaltojen johtamalle liittoumalle oli erittäin helppoa kukistaa Saddam Husseinin Irakin armeija. Irakin armeija oli tuhottu kertaalleen ensimmäisessä Persianlahden sodassa ja maa oli kärsinyt koko 90-luvun ankarassa kauppasaarrossa. Vuoden takaisessa Irakin sodassa Yhdysvaltojen supervalta-armeija oli sekä laadullisesti että määrällisesti murskaavan ylivoimainen ja pystyi helposti marssimaan Bagdadiin.

Tänä keväänä Irakin sodassa on alkanut uusi vaihe. Hajanaisia yhteenottoja, pommi-iskuja ja väijytyksiä on ollut koko miehityksen ajan, mutta nyt vastarinta on tiivistymässä järjestäytyneeksi sissisodaksi. Eri puolilla Irakia shiiat ovat jo järjestäytyneet sissiarmeijaksi ja puolustavat omia pyhiä kaupunkejaan aseellisesti. Laajan järjestäytyneen sissitoiminnan alkaminen merkitsee miehittäjille liikkumatilan vähenemistä, menetysten kasvua, moraalin laskua ja ainaista pelkoa, jota ei pääse mihinkään pakoon.

Uusi käänne on vaikuttanut myös Yhdysvaltojen koalitioon, joka on hajoamispisteessä.. Miehitysarmeijaan kuuluu 34 maata, joista useat ovat halukkaita lähtemään Irakista. Kiihtyvään sissisotaan ei liittolaismailla ole kiinnostusta osallistua. Tätä kirjoittaessa ( 21.4.2004) kuudenneksi suurin miehitysmaa Espanja ja pienet Honduras ja Dominikaaninen tasavalta ovat jo päättänyt lähteä. Italia on ilmoittanut vetävänsä joukkonsa Irakista, jollei koko operaatiota anneta YK:n alaisuuteen. Norja ja Puola ovat harkitsevalla kannalla.

Miehityshallinnon johtaja Paul Bremer on ilmoittanut, että Irakin uusi armeija ja poliisivoimat eivät pysty takaamaan maan järjestystä, kun Yhdysvallat nykyisen suunnitelman mukaan luovuttaa vallan takaisin irakilaisille kesäkuun lopussa. Tämä tarkoittaa, että miehitystä jatkettaessa Yhdysvaltojen panosta on pakko suurentaa. Kaluston ja sotilaiden määrän lisääminen maksaa miljardeja dollareita lisää, eikä tämä ole enää helppoa Yhdysvaltojen kireässä taloustilanteessa. Miehitys on jo nyt syönyt Yhdysvaltojen kassan typötyhjäksi.

Miehittäminen tulee jatkossa vaatimaan myös yhä raaemman voiman käyttämistä. Puhkeavien kansannousujen tukahduttaminen merkitsee entistä enemmän siviilien veren vuodattamista. Sissejä vastaan sotiessa jenkkien omatkin tappiot lisääntyvät. Jo tässä kuussa Yhdysvallat on menettänyt lähes yhtä paljon sotilaita kuin koko ”virallisen” sodan aikana! Siviiliuhrit ja omat tappiot ovat poliittisesti erittäin vaarallisia ja saattavat tuhota Bushin mahdollisuudet Yhdysvaltojen presidentinvaalissa.

Toinen vaihtoehto – vetäytyminen - olisi imperialistisen suurpääoman kannalta kaikkein kipein ratkaisu, sillä se käytännössä mitätöisi kaiken, mitä imperialistinen suurpääoma sodalta sai. Vielä tällä hetkellä Irakin öljyvarat ovat jenkkien hallussa, Irakin kansallisomaisuus on yksityistetty, Irakin uudet lait on kirjoitettu yksityistä pääomaa palvoen, suuret jälleenrakennusurakat takaavat miljardien markkinat useiksi vuosiksi jne. Lyhyesti sanottuna koko maasta on tehty siirtomaa. Yhdysvaltojen vetäytyminen aiheuttaisi välittömästi Irakin valtavien jälleenrakennusmarkkinoiden ja öljyn menettämisen, kun Irakin nukkehallinto ei pystyisi yksin hallitsemaan tilannetta ja maa saattaisi ajautua sisällissotaan ja etnisiin konflikteihin.

Imperialistien sodasta saavuttama hyöty saattaa jäädä lyhytaikaiseksi. Hyvinkin nopeasti laajat mittasuhteet saanut sissisota, Irakin kansan aseellinen vapaustaistelu hyökkääjää vastaan, on valtava takaisku imperialisteille ja koko imperialistiselle maailmanjärjestelmälle.

Petri Toikkanen

kirjoittaja on Kommunistisen nuorisoliiton pääsihteeri