Taistolaisuus merkitsi työväenluokan etenemistä: Osa 1

Suomen Kommunistisen Puolueen varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo sai kunnian luovuttaa etunimensä poliittisen vastustajan parjauskäyttöön 1960-luvun lopulla. Hänen etunimestään johdetulla “taistolais”-määreellä varustettiin puolet SKP:n silloisesta jäsenkunnasta kuten myös lukuisa joukko opiskelijoita, toimittajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, säveltäjiä ym.

Etenkin perinteisten työläisten ja yliopisto-opiskelijoiden totutusta poikkeavan voimakas lähentyminen ärsytti itseään yhteiskunnan selkärankana pitämiä oikeistolaisia ihmisiä. Näin syntynyttä ärtymystä vasten on helppo ymmärtää, että jotkin tahot haluavat yhä purkaa kiukkunsa “taistolaisia” kohtaan tekemällä ns. taistolaisuuden “mustan kirjan”, jossa menneisyytensä nykyään kieltäneet entiset taistolaiset purkaisivat tuntojaan ja pyrkisivät värittämään tapahtumat kielteiseen asuun. Toteuttamisyrityksestä lienee jo sovittukin YLEn radiotoimittaja Ilkka Kylävaaran kanssa.

Taistolaisuuden lyhyt yhteenveto
SKP:n vähemmistössä, ns. “taistolais”-osapuolessa 1968-81 toimineiden kommunistien ja heitä lähellä olleiden työläisnuorten sekä opiskelija-aktiivien suuri merkitys oli siinä, että he kykenivät organisoimaan marxilais-leniniläisen poliittisen liikkeen, jonka merkitys silloisessa Suomessa ja myös kansainvälisesti oli suuri.

Yleislakko eräänä historian etappina
Vuoden 1956 yleislakko toteutettiin työläisten yhtenäisenä, mahtavana joukkoesiintymisenä parempien palkkojen ja työehtojen puolesta. Tämä luokkataistelu, joka päättyi lakkolaisten eittämättömään voittoon pelästytti työnantajapiirit seurauksella, että suurten pääomien omistajat pyrkivät yhteistyössä sos.dem.-puolueen johdon kanssa mitätöimään lakkotaistelun saavutukset. Maan hallitus ja Suomen Pankki vaikuttivatkin sitten siihen, että lakolla saavutetut palkankorotukset syötiin inflaatiolla vajaassa vuodessa, kun haluttiin luoda vaikutelma, että lakko oli ollut turha.
Lakon jälkeisissä eduskuntavaaleissa kommunistien ja vasemmistososialistien yhteistyöjärjestö SKDL eteni, mutta ei 50 kansanedustajallaan voinut estää taantumuksellisen porvariston ja sos.dem.-puolueen yhteistyötä.

Erimielisyyttä puolueen linjasta
Yleislakkovuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue oli pitänyt 20. edustajakokouksensa ja käsitellyt pääsihteeri Nikita Hrushtshevin aloitteesta sosialismin rakentamisen aikana ennen sotaa ja jälleenrakentamisen aikana sodan jälkeen tehtyjä puolueen periaatteiden vastaisia rikkomuksia.

Kapitalistisen maailman tiedotusvälineet tarttuivat välittömästi NKP:n suorittamaan tilitykseen ja ottivat käyttöön nimityksen: “stalinisti”, jolla pyrittiin leimaamaan kaikkien kommunististen puolueitten johtohenkilöt kaikissa maissa lukuunottamatta niitä, jotka tahtoivat miellyttää porvarillisia ideologeja julistamalla yksilönpalvonta ja kansalaisiin mielivaltaisesti kohdistuneet rankaisutoimet sosialistisesta järjestelmästä itsestään lainmukaisesti syntyneiksi.
Myös Suomessa kansainvälinen kuohunta rohkaisi ns. “puolueen uudistajia” astumaan esiin ja vaatimaan paitsi henkilövaihdoksia SKP:n johtopaikoilla myös SKP:n luonteen muuttamista. Puoluetta pidettiin liian työläisvaltaisena ja viitattiin mm. juuri käydyn yleislakkotaistelun hyödyttömyyteen sen heikkojen taloudellisten tulosten takia.

Lehdistökysymys
Jo aikaisemmin, pitkin 1950-lukua, vasta myöhemmin avoimesti esiin astuneet “uudistusmieliset” olivat laatineet suunnitelman SKP:n oman sanomalehden, Työkansan Sanomien, lakkauttamisesta ja uuden sanomalehden perustamisesta yhteistyöjärjestö SKDL:n ilmeen varaan.

Tällä toimenpiteellä puolueen katsottiin saavan enemmän kannatusta sen kansanosan piirissä, joka vierasti puolueen nimessä esiintyvää sanaa “kommunistinen”, ja sanottiin myös, että opillista sivistystä saaneet voisivat helpommin tulla mukaan toimintaan työläisten perinteisistä järjestöistä selvästi erottuvan SKDL:n puitteissa.

“Uudistajat” perustelivat heikosti verhottua haluaan päästä eroon Työkansan Sanomista kustannussäästöillä ja sillä, että suunnitellussa Kansan Uutiset-lehdessä myös kommunistit saisivat tuoda näkemyksensä esille. Pian Kansan Uutisten 1956 alkaneen ilmestymisen jälkeen ilmeni kuitenkin, että “uudistajat” olivat SKDL:n avulla miehittäneet toimituksen omilla henkilöillään. Tästä lehden tilasta seurasi pikkuhiljaa myös aatteellisen tason madaltuminen varsinkin, kun “uudistajat” 1960-luvulle tultaessa jatkuvasti hyökkäilivät puolueen aatteellista perustaa vastaan haluten korvata marxismi-leninismin “kriittisellä, nykyaikaisella marxismilla”.

Porvariston uusi taktiikka
SKP oli vielä 1950-60-luvun taitteessa kokonaisuutena aatteellisesti ja poliittisesti vahva puolue ja sellaisenaan porvaristolle vaarallinen voima. Kommunistien sisäisen tilan heikkeneminen kuitenkin huomattiin suurpääoman johtokeskuksissa ja maailmalla työelämää varten kehitettyjä uusia ns. “pehmeän johtamisen” psykologisia menetelmiä päätettiin käyttää kommunistien rauhoittamiseen. Myös oikeistososialidemokraattien taholta todettiin, että “meidän tulee osoittaa äärivasemmistolle luottamusta ja ottaa se mukaan yhteisten asioitten hoitoon!”

Nämä porvarien ja oikeistososialidemokraattien suunnittelemat toimet toteutuivatkin, kun SDP sai vuoden 1966 eduskuntavaaleissa suuren vaalivoiton, jonka tuloksena myös kommunistit vedettiin mukaan työväenvastaiseen hallituspolitiikkaan. Takaiskua työläisten mahdollisuuksiin käydä joukkomittaista lakkotaistelua merkitsikin sitten 1968 solmittu ensimmäinen keskitetty tulopoliittinen sopimus, joka sitoi SAK:n keskusliittona työrauhavelvoitteeseen ja pakotti sen olemaan osaltaan toteuttamassa maan hallituksen ja työnantajajärjestöjen yhteistä politiikkaa.

Puolueen hajoaminen
SKP:n sisällä pinnan alla kytenyt oikeistolainen suuntaus nousi avoimesti esiin järjestäytyneenä voimana puolueen 14. edustajakokouksessa 1966. Tämä kokous kykeni vielä torjumaan oikeistorevisionismin lopullisen esiinmarssin, mutta sen päätökset tekivät mahdolliseksi hajotustyön keskitetyn johtamisen. “Uudistajien” organisaatio muodostui ay-liikkeen toimitsijoista ja puoluelehdistön toimittajista. Hajaannusta lietsoi pää-äänenkannattaja Kansan Uutisten koko toimitusorganisaatio.

Puolueen seuraava eli 15. edustajakokous päättyi hajaannukseen. Kokouksen kuluessa puolueen Etelä- ja Itä-Suomen piirijärjestöt katsoivat, että revisionistiset voimat olivat ajaneet puolueen tilanteeseen, jossa syntyneet päätökset olisivat merkinneet marxilais-leniniläisen kommunistisen puolueen lopettamista Suomessa. Tämän vuoksi näiden piirijärjestöjen viralliset edustajat siirtyivät pois Helsingin Kulttuuritalolta Koiton talolle, missä he arvioivat syntynyttä tilannetta. Tässä kokouksessa päätettiin perustaa normaaleja puolue-elimiä vastaava kommunistien koko maankäsittävä neuvottelukunta sekä muut neuvottelukunnat ohjaamaan kommunistien toimintaa syntyneessä tilanteessa.

Tässä yhteydessä marxilais-leniniläistä linjaa puolustaneet saivat nimekseen “taistolaiset”, kun SKP:n varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo oli heidän joukossaan puolueorganisaation korkein henkilö.

Juho Haavisto, Esko Koivisto ja Timo Nieminen
Lehden seuraavassa numerossa julkaistaan artikkelin jälkimmäinen osa