Pääkirjoitus 22.4.2004

Bushin lähtölaskentaviikot

Kun George W. Bush kaikenlaisten ääntenlaskentasähläysten jälkeen, ja pienemmällä äänimäärällä kuin kilpailijansa Al Gore, sai USA:n presidentinviran v. 2000 vaaleissa, se merkitsi, että koko kapitalistisen maailman äärioikeistolaisin ja imperialistisin klikki pääsi valtaan maailman ainoassa supervallassa.

Bushin röyhkeys tuli heti esiin. Hän ei halunnut noudattaa kansainvälisiä sopimuksia, ei Kioton ilmastosopimusta, eikä allekirjoittaa sopimusta kansainvälisestä rikostuomioistuimesta, vaan halusi itse sanella säännöt periaatteenaan USA:n monopolien, etenkin öljyteollisuuden edut yli koko maailman.
Samalla USA:n hallinto alkoi nimitellä roistovaltioiksi kaikkia niitä maita, jotka eivät tällaiseen Bushin tarjoamaan ”länsimaiseen demokratiaan ja vapauteen” suostuneet kuten Irak, Iran, Syyria, Pohjois-Korea, Kuuba…
Syyskuun 11. päivän iskut 2001 antoivat sitten Bushille alibin ja vapauttivat hänen kätensä toimintaan. Hän teki listan, missä järjestyksessä tämä bushilainen maailmanjärjestys pannaan pystyyn: ensin hyökätään Irakiin, sitten Iraniin, jossakin välissä Pohjois-Koreaan, Kuubaan jne., saarretaan Kiina, pilkotaan Venäjä ja otetaan hallintaan maailman tärkeimmät öljyvarat.

Viime vuoden maaliskuun 20. hän käynnisti hyökkäyksen Irakiin eikä mennyt kuin kuukauden verran, kun Bush saattoi pullistella voitollaan, sota Irakissa oli hänen mielestään käyty loppuun. Irak oli vapautettu ja maahan tuotu demokratia ja Bushin suosio USA:ssa oli huippulukemissaan.

Mutta sota ei ollutkaan ohitse. Ei ollut siksi, ettei Bushin tuoma demokratia ole mitään demokratiaa vaan imperialismia puhtaimmillaan, jossa USA:n edut menevät aina kaikkien muiden etujen, kuten Irakin kansan etujen edelle.

Nyt Bush on juuttunut Irakiin. Hän ei tahdo päästä sieltä pois kuten aikanaan USA ei tahtonut päästä pois Vietnamista tai saksalaiset pois Stalingradista. USA:n ja sitä tukevan liittouman joukot kärsivät päivittäin miestappioita. Nyt niitä on tullut jo tuhatkunta Bushin julistaman sodan päättymisen jälkeen. Joka tapauksessa tuosta Bushin julistamasta ristiretkestä ”roistovaltioita” vastaan ei tällä hetkellä puhu enää juuri kukaan, ei edes USA:n hallintokaan.

Samalla terrorismin uhka on laajentumassa kaikkiin niihin maihin, jotka voidaan lukea USA:n liittolaisiksi tällä Bushin johtamalla sotaretkellä. Espanja sai jo siitä maksaa kalliin hinnan Madridissa. Kohta lienee Englannin vuoro. Kaksi suomalaista liikemiestä, jotka ammuttiin muutama viikko sitten Bagdadissa, saattoivat joutua maksamaan hengellään Lipposen ja Bushin kuuluisan kädenpuristuksen. Ainakin heidät tulkittiin amerikkalaisten liittolaisiksi. Asiaa ei edistänyt yhtään presidentti Tarja Halosen lausunto, että ongelmana ei ole Bush vaan Saddam Hussein.

Nykyisellä tilanteella on myös sotilaspoliittisia ulottuvuuksia. Nyt nähdään, etteivät mitkään tavanomaiset aseet ja täsmäpommit ratkaise asioita loppuun asti. Pommitusten jälkeen sotilaiden on mentävä patikoimaan kadulle, ja jos vastassa on edelleenkin aseistautunut, vihamielinen ja miehittäjät maasta ulos haluava kansa, tulee vaikeuksia. Ja kansaan ei tehoa muut kuin varsinaiset joukkotuhoaseet, ydinpommit, taistelukaasut ja biologiset aseet. Jos Bush nyt käyttäisi näitä aseita, hän itse syyllistyisi siihen rikokseen mistä syyttää muita.

Joka tapauksessa Bushin asema presidenttinä on nyt tukala. Aikaisemmin sotimalla saatu kannatus on mennyttä. Hänen häviönsä ensi marraskuussa John F. Kerrylle olisi varmasti suuri helpotus koko maailmalle. Mutta sekään ei poista sitä tosiasiaa, että USA:n politiikka tulisi senkin jälkeen olemaan mitä todennäköisimmin suurten monopolikapitalistien ohjauksessa.