Suomi ja Nato: Osa 2

Jo vuonna 1995 silloinen puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund visioi että “Tämä Pohjolan prikaati voisi ottaa joukkoja muistakin maista, kuten Baltiasta. Tämä EU on nyt meidän perheemme ja jaamme yhteisen kohtalon vähän joka suhteessa.

Gustav Hägglund jatkoi: Valmiutta pitää olla. Kun saamme Hornet- torjuntahävittäjät, koneista saadaan helpommin ja nopeammin muiden kriisinhallintaan osallistuvien maiden kanssa yhteensopiva yksikkö”. Ja vuonna 1998 “Mikäli joskus tulevaisuudessa valtionjohto pitäisi tarpeellisena lähettää myös helikoptereita kriisinhallintatehtäviin, saattaisi kyseeseen tulla lähinnä kuuden helikopterin osasto, tuskin kuitenkaan ennen vuotta 2005”.

Esimerkkinä siitä, miten ulkomaille toimitettavien joukkojen toiminta vaikuttaa maanpuolustuksen resursseihin antaa hyvän kuvan komentaja Jyrki Bremer vuonna 1999 Tiede ja Ase-lehdessä “Suomen resurssien valossa kansainvälisiin operaatioihin kykenevien joukkojen kehittämisen vaarana on, että ajan oloon resurssit päätehtävään valmistautumiseen pienevät. Tämä heikentäisi oman puolustusjärjestelmämme toimivuutta ja uskottavuutta”. Vaarana on oikeastaan myös päätehtävän siirtyminen muualle kun kotimaan puolustukseen. Sodankäynnin muututtua yhä nopealiikkeisemmäksi onkin entistä tärkeämpää, ettei riisuta kansallista maanpuolustusta ja siirretä voimavaroja kalliiseen palkka-armeijaan ja kalustoon, jonka toimintakenttä on muualla.

Tästä Matti Aholalla oli Kylkirauta -lehdessä kiinnostava kommentti jo tammikuussa 2001, “Maavoimien valmiusryhmät saadaan uskottavan puolustuksen suhteen suorituskykyisiksi vain tinkimällä alueellisesta puolustuksesta. Muualta ei ole otettavaa.” Ja jatkaa, “Alkuun päästään varmasti irrottamalla eteen tuleviin haasteisiin voimavaroja kansallisesta puolustuksesta, mutta jo parin vuoden päästä olemme tilanteessa, jossa panostus kansainvälisiin tehtäviin alkaa heijastua negatiivisesti oman maamme puolustuskyvyn luomiseen.” Ja puolustusministeri Seppo Kääriäinen arvioi 4.3.2004, “että Suomen mahdollinen jäsenyys (NATO:ssa) toisi aikaa myöten paineita aluepuolustusjärjestelmän ohentamiseen”.

Nyt siis ollaan luomassa Suomeen kriisinhallintajoukkoja joiden kalusto ja koulutus soveltuvat ulkomaisiin sotilasoperaatioihin, ja vastuuta paikallispuolustuksesta ollaan siirtämässä maakuntajoukoille eli reserviläisjärjestöille. Näiden maakuntajoukkojen mahdollisuudet selvitä asetetuista tavoitteesta ei tule olemaan mahdollista nykyaikaisessa sodankäynnissä, varsinkaan jos pidättäydytään rintamasodassa. Vaikka puolustusvoimillamme on vielä pääasiallinen vastuu paikallispuolustuksestamme, joka on tärkeä osa aluepuolustustamme, on maassamme selvästi havaittavissa pyrkimyksiä luoda joukkoja, jotka kykenisivät operoimaan ulkomailla. Tähän viittaa organisaatiomuutokset ja kalustohankinnat, jotka eivät tue kansallista puolustustamme.

Nyt olisikin korkea aika saada vastauksia poliittisilta päättäjiltä ja maamme turvallisuudesta vastaavilta tahoilta, mitkä ovat ne uhkakuvat, joiden pohjalta rakennetaan turvallisuuspolitiikkaa ja maanpuolustusta. Jos maamme puolustus vuonna 2008 nojaa 350000 mieheen ja naiseen, ei uhkakuvana voi olla laajamittainen hyökkäys mistään suunnasta. 1993 oli Suomen sodan ajan vahvuus ilmoitettu olevan 500 000, ja silloinkin suuri osa maamme puolustuksesta nojautui maamiinojen käyttöön johtuen maamme suuresta pinta-alasta.
Suomen joutuminen sotaan rajanaapurinsa kanssa on yleensä ollut seurausta kuulumisesta suurempaan kuningaskuntaan tai sotilaalliseen liittoutumiseen, joka on muodostanut uhaksi itäiselle naapurillemme Venäjälle sekä Neuvostoliitolle. Suomen julistauduttua itsenäiseksi valtioksi ja saatuaan tunnustuksen sille Neuvosto-Venäjältä, luovutti Suomen poliittinen eliitti maamme vieraan valtion sotajoukoille. 7.3.1918 solmittiin Berliinissä Saksan ja Suomen välille rauhansopimus, joka alisti Suomen koko turvallisuuspolitiikan Saksalle. Samanaikaisesti allekirjoitettiin kauppa- ja merenkulkusopimus, joka teki Suomesta käytännössä Saksan teollisuuden markkinointi- ja raaka-aineiden tuotantoalueen. Suonen ulkomaankauppakin asetettiin Saksan valvontaan, ja sillä oli oikeus ottaa koko Suomen tuotanto käyttöönsä itse määräämäänsä korvausta vastaan. Liitto Saksan kanssa ei ollut suinkaan aivan mutkaton.

Toukokuun alkupuolella 1918 oli Suomesta lähtenyt tohtorien Thorsten Renvallin ja Olli Laitisen johtama sotilaallisesti järjestäytynyt vapaajoukko Petsamoon. Tämän retken tarkoitus oli liittää Petsamo Suomen valtioalueeseen. Retki oli yksityisluonteinen, mutta Vaasan hallitus oli tietoinen siitä. Tämän sotilasretkikunnan epäonnistuttua surkeasti, päätettiin jatkaa diplomaattisesti lähettämällä nootti Britannialle Ruotsin-suurlähettiläälle. Nootissa lausutaan käsitys, että syy retken epäonnistumiseen oli yksinomaan venäläisten ja suomalaisten punakaartilaisten saama apu englantilaiselta meriväeltä sekä pyydettiin lopettamaan kaikki muukin avustus punakaarteille.

Kun Englannin suurlähettiläs otti vastaan nootin, hän kysyi onko kyseessä uhkavaatimus, ja jos sitä ei vedettäisi takaisin, jouduttaisiin nootista ilmoittamaan muillekin ympärysvalloille. Näin oli koska Englanti ei toimisi yksin vaan kaikissa asioissa yhdessä liittolaistensa kanssa. Kun seuraavana päivänä Ranskan lähettilään kanssa käydyissä neuvotteluissa Suomi ilmoitti, että nootti ei ollut uhkavaatimus, vaan kategorinen pyyntö, läsnä ollut Englannin lähettiläs vakuutti, ettei tarkoituksena ollut estää Suomea pääsemästä Jäämerelle. Jos liittovallat nyt sallisivat Suomelle vapaan pääsyn Jäämerelle, kävisi Suomelle mahdottomaksi estää saksalaisia perustamasta sinne tukikohtia sukellusveneitänsä varten. Tästä olisi seurauksena, että liittovaltojen yhteys katkeaisi Venäjälle ja Murmanskiin, jossa Englannilla ja Ranskalla oli joukkoja. Ja koska lähettiläät katsoivat asian vakavaksi, he olivat lähettäneet nootin edellisenä iltana hallituksilleen. Myös Italian sekä Yhdysvaltojen lähettiläät olivat tehneet samoin. Näin oli Suomi ajautumassa sotaan ympärysvaltojen kanssa, koska se oli liittänyt maansa Saksan keisarikuntaan sotilaspoliittisella liitolla.

Tänään Suomen hallitus on NATO- kumppanuussopimuksen kautta luovuttanut satamiaan ja lentokenttiään Naton käyttöön. Samoin Suomi kilpailee EU:n sotilasilmailukoulutuksen sijoittamisesta tänne, mistä HS ilmoitti 18.10.2003: “Suomi esittää Kau-havaa Euroopan unionin sotilaslentäjien koulutuspaikaksi.” Näin ollaan menossa lujaa vauhtia sotilasliittoon, joka on muodostumassa “kyvykkäiden ja halukkaiden” palkka-armeijaksi ja jonka ensisijainen toimintakenttä on EU:n rajojen ulkopuolella. Tämän armeijan primääri tehtävä on turvata suurpääoman taloudelliset edut vaikka “rauhaan pakottamalla.” Kaiken kaikkiaan artikla viiden ja vastaavien turvatakuiden vaara piileekin juuri siinä, että se suo mahdollisuuden taloudelliselle ja poliittiselle johdollemme lähettää joukkoja ulkomaille taloudellisista syistä.

Terve turvallisuuspolitiikka muodostuu rakentavasta ja luottamusta tuottavasta yhteistyöstä ensisijaisesti rajanaapureiden välillä. Tähän on mahdollista päästä poliittisin keinoin, jos siihen vain olisi tahtoa. Itsenäisestä, puolueettomasta ja uskottavasta maanpuolustuskyvystä ei tule luopua, jos sen purkamiseen ei ole pätevää syytä. Turvallisuusuhkia voi tulla toki muualtakin kuin naapurimaista ja ne voivat olla aivan muuta kuin sotilaallisia eikä tällaista uhkaa voida torjua asevoimin. Kaikenlainen kansainvälinen rikollisuus muodostaa suuren turvallisuusuhan kuten myös ympäristörikokset. Näihin turvallisuusuhkiin tulisi löytää ratkaisu kansainvälisestä yhteistyöstä, joka puuttuisi ongelmien perimmäiseen juureen kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen, tuotantosuhteiden omistusmuotoon, luonnonvarojen liikakäyttöön ja -rasitukseen, koulutuksen puutteeseen jne. Näiden ongelmien ratkaiseminen ei ole mahdollista nykyisessä ylikansallisten yksityisen monopoliyritysten hallitsemassa maailmassa.

Janne Rahikainen