Palkat valtiollisen säätelyn kourissa

Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, ns. Liinamaa I, solmittiin jo yli kolme vuo-sikymmentä sitten vuonna 1968. Ennen tätä sopimusta ja osin vielä sen jälkeenkin sopi-musta markkinoitiin julkisuu-dessa kaiken kattavana yhteis-kuntasopimuksena, joka tekisi mahdolliseksi silloisen vasem-mistoenemmistöisen eduskun-nan vallankäytön myös talou-dellisissa kysymyksissä.

Lupaukset, että tulopoliittinen sopimus kattaa kaikki tulomuodot, ja että työläiset ammattijärjestöjen ja poliittisten edustajiensa kautta voisivat vaikuttaa pääoman omistajien voittoihin vaikuttivat vuoden 1968 suhdannetaantumassa ja heikossa työllisyystilanteessa sos.dem-johtoiseen työväenliikkeeseen, joka juuri pari vuotta aikaisemmin oli saanut eduskuntavaaleissa suuren vaalivoiton.

Tupo onkin ollut Papo

Pian Liinamaa I-sopimuksen jälkeen osoittautui kuitenkin, ettei pääomatuloja edes ollut aikomus ottaa sopimisen piiriin, vaan tulopolitiikka oli tarkoitettu ainoastaan palkansaajien palkkojen ja maatalousyrittäjien tulonmuodostuksen säätelijäksi. Työläisten näkökulmasta katsoen TUPO oli muuttunut pelkäksi palkkapoliittiseksi keskussopimukseksi, PAPO:ksi, ja sellaisena se on pysynyt näihin päiviin saakka.

Työnantajille keskitetty palkkapoliittinen ratkaisu on merkinnyt palkankorotusten mitoittamista valtakunnan heikoimman järjestäytyneen työnantajan maksukyvyn mukaan. Eli palkankorotukset ovat olleet niin pieniä, että huonoinkin yritys on voinut selvitä niistä. Muut taas ovat voineet ylenmäärin rikastua ja jakaa vaurautta omistajilleen joko suoraan osinkoina tai yleisemmin myyntivoittoina ja arvonkorotuksina.

Työnantajat puolustelevat tulopolitiikkaa

Työnantajajärjestöjen edusmiehet vetoavat mielellään myönteisiin tilastollisiin muutoksiin vakuuttaessaan työläisille tulopolitiikan edullisuutta. Joskus mitatut suureet kertovatkin tulopolitiikan vaikutuksesta, joskus eivät!
Ensimmäiseksi korostetaan tulopolitiikan myönteistä vaikutusta työllisyyteen, mikä pelkistettynä tarkoittaa, että pienet palkankorotukset mahdollistavat lyhyellä tähtäimellä useamman työtekijän pitämisen heikonkin yrityksen palkkalistoilla kuin, jos palkkakustannukset merkittävästi kohoaisivat. Tähän myöntyminen vain on loputon tie, koska aina joku firma on heikompi kuin muut!

Toiseksi tulopolitiikan sanotaan olevan välttämätön Suomen kilpailukyvylle yhdentyvillä, maailmanlaajuisilla markkinoilla. Tämän asian kohdalla jätetään häveliäästi mainitsematta, että omistajat kyllä ulosmittaavat yrityksistä kansainvälisen tason mukaisen tuoton rahoilleen täysin riippumatta siitä, onko firmoilla varaa järkevään voitonjakoon.
Kolmanneksi tulosopimusta perustellaan keinona kehittää työntekijöitten reaaliansioita, koska sen avulla voidaan palkat ja verot koplata yhdeksi paketiksi ja alentaa veroja. Tällöin tavoitteena on yleensä myös heikentää julkisia palveluja ja panna pienten nettoansiolisäysten vastapainoksi työtätekevät itse kustantamaan itselleen ja läheisilleen moninaiset terveydenhoidon, sosiaalihuollon ja koulutoimen palvelut.

Työntekijöiden keskus-liitot avainasemassa

Jo talvesta lähtien on valmisteltu yleistä mielipidettä hyväksymään tämän vuoden puolella solmittavaksi suunniteltu keskitetty tulopoliittinen sopimus. Pääministeri Lipposen suulla on haluttu kiirehtiä uutta sopimusta paljon ennen voimassa olevien ns. piilotuposopimusten päättymistä ensi vuoden.alussa. Syyksi kiirehtimiseen mainitaan edessä olevat eduskuntavaalit maaliskuussa 2003 ja halu lähettää maailmalle signaali, että kävipä vaaleissa hallituspuolueille miten tahansa Suomen harjoittama talous- ja integraatiopolitiikka säilyy samana.

Vast’ikään elokuun lopulla pääministerin virka-asunnossa Kesärannassa pidetyssä pääministeri Lipposen ja keskusjärjestöjohtajien tapaamisessa päädyttiin aloittamaan tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun tähtäävät neuvottelut jo alkusyksyn aikana.

Aikaisemman kokemuksen perusteella on helppo ennustaa, että sopimus pyritään solmimaan juuri joulun alla, jolloin ihmisten tarkkaavaisuus joulun läheisyydessä olisi kohdistunut muihin asioihin. Mahdollisina myönnytyksinä palkansaajakeskusjärjestöille tullaan ehkä myöntämään lisärahoja työvoimahallinnon koulutukseen ja työllistämiseen sekä ammatilliseen aikuiskoulutukseen.

Maassa, jossa työttömyys on valtavaa ja joka neljäs työsuhde on osa-aikainen, määräaikainen tai muulla tavalla ”epätyypillinen” maan hallitus tulee tarjoamaan keskitettyä sopimusta muruja jakamalla!

Liittokohtaisilla sopimuksilla palkat nousuun!

Aivan lähitulevaisuudessa alkaa varmaan rummutus keskitetyn palkkaratkaisun puolesta ja sitä tullaan perustelemaan entiseen tapaan. Sanotaan, että työläisten on kannettava vastuu rahojen riittävyydestä koko palkkatyöläisten joukon tarpeisiin eikä vaadittava erillis-korotuksia niin kauan kuin maassa on pienempipalkkaisia työntekijöitä ja työttömiä, joille ei löydy työtä ollenkaan. Vaatimus on käännettynä sama kuin, jos työläiset vaatisivat menestyviä firmoja kustantamaan voitoillaan kilpailijoittensa tappiot tai, jos osake-sijoittajat tasaisivat kurssinousut ja -tappiot keskenään!
Ihmisen jalompiin tunteisiin vetoaminen ei tietenkään jätä ketään kylmäksi, mutta aina on syytä muistaa tietyt perustotuudet!

Ensinnäkin elinkeinoelämän kyky maksaa palkkoja ei ole mikään ylhäältä annetun vakiosumman suuruinen mahdollisuus, vaan kiinteiden kustannusten ja järkevien investointien jälkeen jäävästä firman tuloksesta kamppailevat myös omistajat ja firman toimeenpaneva johto ylisuurine palkkoineen ja optioineen. Työläisten uhrautuminen palkkavaatimuksissaan ohjaisi useimmisssa tapauksissa voittorahat omistajille tai investointeihin ylellisiin pääkonttoreihin, kelohonkahuviloihin yms.
Toiseksi ajatus yhteiskunnasta ja sen jäsenistä ajelehtimassa tahdottomasti vuolaassa maailmantalouden virrassa on väärä! Tuotantolaitosten sijoittuminen eri tavoilla maan eri osiin on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys, jonka vaikutus työllisyyteen on valtava! Pienipalkkaisia taas ei auteta sillä, että taistelutahtoiset ja -kykyiset työläisryhmät luopuvat kamppailustaan parempien palkkojen puolesta!

Siinä kävisi todennäköisesti vain niin, että sekä pienipalkkaiset että parempipalkkaiset vajoaisivat molemmat alaspäin, ja pienipalkkaisten asema kurjistuisi entisestään!

On siis lähdettävä sopimusaloittain palkkaneuvotteluihin tavoitteena liittokohtaiset sopimukset!
Siitä hyötyvät kaikki!

Timo Nieminen