Tulivuorenpurkaus Martiniquen saarella 1902

Tapaninpäivänä tuhoa kylväneen Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen 7. tammikuuta Saksan kommunistisen puolueen DKP:n lehti Unsere Zeit julkaisi Rosa Luxemburgin yli vuosisata sitten 15 toukokuuta 1902 Leipziger Volkzeitung-lehden julkaiseman artikkelin. Näin kirjoitti Luxemburg tuolloisesta suuresta luonnonkatastrofista (käännös Wäinö Pietikäinen):

Toukokuun 8. 1902 tapahtui Martiniquen saarella raju tulivuorenpurkaus. 1397 metriä korkea Mont Pelée syöksi kolmessa minuutissa tulikuuman tuhkavyöryn, joka poltti kolmen kilometrin etäisyydellä olleen St.Pierren kaupungin poroksi. Muutamassa minuutissa tulimyrskyssä kuoli 29.000 ihmistä. Harhaileva pääsky katseli kalliolta vuoria, savuavia raunioita, kasoittain ruhjoutuneita ruumiita, höyryävää ja savuavaa tulimerta, ympärillä liejua ja tuhkaa. Se oli kaikki, mitä kauniista kaupungista oli jäljellä.

Vihainen luonnon jättiläinen oli jo murahdellut pitkään ihmisten ylimielisyyttä, heidän itsetietoisuuttaan, näiden kääpiöiden. Suurpiirteinen vihassaan tämä aito jättiläinen varoitti puupäitä, jotka sen juurella tepastelivat. Vuori savusi, sylki tulta ja sen kraatterin aukossa kiehui ja paukkui kuin sodassa ikään. Esivalta ei kuitenkaan suuressa viisaudessaan horjunut uskossaan. Toukokuun 7. päivänä hallituksen lähettämä komissio ilmoitti St.Pierren pelokkaille asukkaille, ettei mitään pelättävää ollut. Tätä rauhoittavaa tietoa levitettiin myöskin Berliinissä ja Wienissä. Tulivuoren juurella olevassa loistohotellissa pidettiin tanssiaisia samaan aikaan, kun laavavyöryt alkoivat. Tämä halveksittu vuorijättiläinen ei kuitenkaan piitannut komissioista. Huolimatta kuvernöörin vakuutteluista, seuraavana päivänä oli tulimeri valloillaan
Jättiläinen teki perusteellista jälkeä. Kaikki tuhoutui ja 40.000 ihmistä menetti henkensä. Jättiläinen näytti, ettei näitä alkuvoimia voida kahlita.

Jättiläisen kynsissä menivät herrat, rengit, mustat, valkoiset ja tilanherrat. Oli vain joukko kärsiviä ja onnettomia ihmisiä. Kaikki, jotka sen kurjuuden näkivät, halusivat auttaa onnettomia. Vanha Mont Pelée oli tehnyt ihmeen. Unohduksiin jäivät silloin Faschoda, Kuuba, englantilaisten ja ranskalaisten ristiriidat. Tsaari ja USA:n senaatti, Saksa ja Hollanti lahjoittivat rahaa, lähettivät telexiä ja ojensivat auttavan käden. Hinta oli kallis, joka sai ihmisyyden heräämään. Mont Peléen jyrinä oli vakuuttava.

Ranskassa surraan saaren 40.000 vainajaa ja koko maailma ottaa osaa suruun. Mutta mikä ääni oli kellossa muutama sata vuotta sitten, kun Ranska järjesti verilöylyn Isoilla- ja Pikku Antilleilla?
Afrikassa on vulkaaninen saari Madagaskar. Siellä on pistimin pistetty alkuasukkaat herran pelkoon. Siihen ihmisten tuhoamiseen ei ole tarvittu tulivuoren kraattereista tulevaa tuhkaa ja laavaa. Siellä ranskalaiset tykit kylvivät kuolemaa tuhansille, kunnes vapaat alkuasukkaat oli orjuutettu. Orjia tuotiin voitonmerkkeinä Ranskaan. Heitä kuvailtiin villeiksi.

Tyynellä valtamerellä on Filippiinit. Siellä olemme nähneet 6 vuotta sitten USA:n senaatin lähettämien lempeiden jenkkien listineen kansaa amerikkalaisin kiväärein ilman tulivuoren purkauksia. Sieltäkin on peräisin niitä dollareita, joita nyt lähetetään Martiniquehen. Jenkkien panssarilaivat ovat kylväneet hävitystä Kuubaan ja muualle, jotta kultadollarit tulisivat jatkuvana virtana kotiin.

Etelä-Afrikassa vielä joitakin vuosia sitten kansat elivät rauhassa, kunnes tulivat englantilaiset. Siellä ei pidetä lukua äideistä ja lapsista, jotka tallautuvat sotilassaappaiden alle. Martiniquessa saamme nähdä äitien pelastavan lapsiaan.

Entä sitten venäläiset, nuo auttavan ja itkevän tsaarin vanhat tuttavat? Prahassa olemme heitä nähneet. Lämmin puolalaisten veri on virrannut. Joku sanoo, että nehän ovat vanhoja aikoja. Eipä ole, muutama viikko sitten olemme nähneet noiden lempeiden venäläisten kylvävän valtateillä kuolemaa ryysyläisten keskuuteen (kirjoittaja viittaa Voronesin, Kutaisin, Poltavan ja Harkovan talonpoikaiskapinoiden verisiin kukistamisiin maalis-toukokuussa 1902). He pyysivät vain leipää nälkäänsä.

Millainen sitten oli Ranskan äiti-tasavallassa se kyynelien täyttämä 23. toukokuuta 1871. Loistavassa kevätauringossa Pariisissa pistettiin kiviseinää vasten tuhannet teloitettavat. Siinä ei tarvittu tulivuoren purkauksia. Armeijan tykit käännettiin ihmismassaan. Yli 20.000 vainajaa peitti Pariisin katuja.
Ja kaikki te, mitä lienettekin ranskalaisia, englantilaisia, venäläisiä, saksalaisia, italialaisia ja amerikkalaisia, te olette hyvässä yhteisymmärryksessä tehneet suuren liiton ja auttaneet toisianne. Te olette tehneet elämän helvetiksi Kiinassa ja murhanneet ja polttaneet hyvässä sovussa. Kuinka jaloa on tappaa ihmisiä joukoittain, sehän on kuin kypsän viljan korjaamista, kun valittavat naiset henkensä menettämisen pelossa syöksyvät veteen ja hukkuvat välttääkseen teidän hellät hyväilynne.

Nyt sitten taas kaikki ovat paikalla, kun Martiniquessa sauhuaa ja siellä valutetaan kyyneleitä ja kirotaan ilkeätä tulivuorta. Tämä jättiläinen on saanut sudet pukeutumaan lampaiden vaatteisiin. Mutta tulee aika jolloin tulee toisenlainen tulivuori purkautumaan ja pyyhkäisemään tämän verisen kulttuurin ja vasta silloin alkaa todellinen ihmisyys.

Rosa Luxemburg
toukokuu 1902