Käännekohta

Käännös Unsere Zeitin artikkelista 28/11-2003 Wäinö Pietikäinen

70 vuotta sitten 28/11-12/12-1933 kokoontui Moskovassa Kominternin toimeenpaneva komitea. Tämä tapahtui ensimmäisen kerran fasistien 31.1.1933 Saksassa toimeenpaneman vallankaappauksen jälkeen.

(Komintern perustettiin Leninin johdolla v. 1919 kommunistien yhteistyöelimeksi, jonka tehtävänä oli kansainvälisen kommunistisen liikkeen yhteisen strategian ja taktiikan kehittäminen. Kominternin ensimmäinen konferenssi avattiin maaliskuussa 1919. Kuva Kominternin toisesta konferenssista heinäkussa 1920 Leningradissa. Keskellä istuvat vierekkäin mm. Lenin ja Trotski. Myöhemmin fasismin noustua valtaan Saksassa ja Italiassa Kominternin työskentelyn polttopisteeseen nousi kansan-rintamapolitiikan kehittäminen fasismia vastaan. Tässä työssä yksi keskeisitä henkilöistä oli Kominternin pääsihteerinä vuodesta 1935 toiminut bulgarialainen Georgi Dimitrov. Stalin lakkautti Kominternin työskentelyn liittoutuneiden vaatimuksesta toisen maailmansodan aikana v. 1943.)

Maailman johtavat kommunistisen maailmanliikkeen toimihenkilöt kokoontuivat 70-vuotta sitten Moskovaan pohtimaan kahta toisiinsa sidottua kysymystä: Ensiksikin oli tarkistettava äkkiväärää vasemmistolinjaa, joka oli lahkolaishenkinen ja joka oli ollut voimassa Kominternin 1928 kokouksesta lähtien. Nyt oli korkea aika tarkistaa silloisia linjauksia. Toiseksi, oli tietysti myös tarkasteltava kommunistien poliittista strategiaa fasistisen vallankaappauksen jälkeen. Valitettavasti kumpaankaan kysymykseen ei pystytty löytämään pätevää ratkaisua. Saksan puolueella KPD:llä, joka oli saanut ottaa vastaan pahimmat iskut, oli pallo hukassa.
Ei ole epäilystäkään, etteikö Komintern - KPD sen kärjessä - olisi aktiivisesti vastustanut fasistien vallankaappauksia niin Italiassa 1922 kuin myöhemmin Saksassa ja myöskin taistellut sodan vaaraa vastaan. Sodan vaara oli kaksijakoinen. Imperialistiset valtiot pyrkivät sodalla uudelleen jakamaan etupiirejään ja samalla myös tuhoamaan Neuvostoliiton sosialismin. Sodan vastaisessa taistelussa Kominternin linjassa ei ollut korjaamisen tarvetta. Sen sijaan olisi ollut paikallaan arvioida porvarillisen demokratian, sosiaalidemokraattien ja muiden antifasistien suhdetta fasismiin ja lähemmin määritellä vallankumousteorian sisältöä

Ratkaisevia uusia vivahteita joulukuussa 1933

Fasistien vallankaappaus antoi uutta väriä toimeenpanevan komitean XIII:teen kokoukseen. Päätelmä oli, että “fasismi on avoin terroristinen diktatuuri ja eniten taantumuksellinen shovistinen ja imperialistinen suurpääoman elementti “. Lisäyksenä mainittiin, että “fasistinen diktatuuri ei välttämättä ole jatketta porvaristolle kaikissa maissa”. Proletariaatti voisi kuitenkin kääntää kehityksen, jos se ei olisi sosialidemokratian lamauttamana. Kuitenkaan toimeenpaneva komitea ei ollut kykenevä irtaantumaan Kominterin 1928 linjauksista ja jäi kritiikittömäksi ja näköalattomaksi. Se esti todellisen laajan fasisminvastaisen rintaman luomisen. Taistelun vakavuus todettiin, mutta poliittisen strategian luominen jäi komitean XIII kokouksessa tekemättä.

Mitkä sitten olivat todelliset ongelmat? Vaikka todettiinkin, että fasistinen diktatuuri ei ole väistämätön, kuitenkin samalla todettiin, että “kapitalistit eivät enää ole kykeneviä parlamentaarisin ja porvarillisen demokratian keinoin pitämään yllä diktatuuriaan”. Vanhat menetelmät olivat käyneet esteeksi kapitalistien herruudelle. Tässä esiintyi erittäin vakava erehdys: Oletettiin, että parlamentarismi ja porvarillinen demokratia olivat jo aikansa eläneet ja tulleet käyttökelvottomiksi ja siten syvä kapitalismin kriisi automaattisesti johtaa fasismiin. Ei katsottu, että olisi tarpeellista Saksassa haikailla Weimarin tasavaltaa. Iskulause” luokka luokkaa vastaan” perustui olettamukseen täydellisestä luokkataistelun kärjistymisestä. Siten sivuutettiin se, että yhteiskunnissa oli vielä liberaalisia ja demokraattisia fasismin vastaisia voimia, joita oli mahdollista mobilisoida fasismin vastaiseen taisteluun. Fasistien uhriksi joutuivat, ei ainoastaan vallankumouksellinen osa työväenliikkeestä, vaan myös sosialidemokraatit kuuluivat häviäjiin. Se, mitä ei silloin vielä ajoissa käsitetty oli, että liberaaleissa ja porvarillisen demokratian piirissä oli vielä käyttämättömiä voimia. Vaihtoehdot eivät olleet 20-luvulla vain fasismi tai proletariaatin diktatuuri. Saksassa oli tavoitteena sosialismin luominen. Tämä KPD:n linja sai valitettavasti toimeenpanevan komitean XIII kokouksen siunauksen.

Fasismin mitat ja kestoaika aliarvioitiin

Totuus oli, että Saksan kansan enemmistö ei ollut kypsä sosialismille. Kuviteltiin, että fasismi kiihdyttäisi vallankumousvalmiutta joukoissa. Porvariston tuki fasismille aliarvioitiin ja siten myöskin sen vaarat. Kuviteltiin, että fasismi kukistuisi pian ja vallankumous voittaisi. Se erehdys maksoi hengen tuhansille kommunisteille, työläisille, vasemmistolaisille, liberaaleille, uskovaisille jne. Ei ymmärretty, että monet kapitalistiset valtiot valitsivat kriisinsä kourissa toisen tien kuin fasismin. Palmiro Togiliatti ja Georgi Dimitroff katsoivat Kominternissa, että fasistista diktatuuria ei välttämättä seuraa proletariaatin diktatuuri. Ilmeisesti kaikki eivät olleet samaa mieltä.
Eniten päänsärkyä aiheuttivat suhteiden merkityksen arviointi sosialidemokratiaan. Heidän johtajansa olivat 1914 luopuneet kansainvälisestä solidaarisuudesta ja asettuneet imperialistien palvelukseen. He olivat taantumuksellisten militaristien ja poliitikkojen käsikassarana, kun työväen marraskuun vallankumous 1919 Saksassa murskattiin. Tosiasiassa he eivät muodostaneet vaihtoehtoa kapitalismille. He reformoivat kapitalismia ja olivat antikommunisteja. Kuitenkin oli perin väärin ja kohtalokasta nähdä sosialidemokraatit vain kapitalistien hännänkannattajina ja ratkaisevana tukipilarina porvarien herruudelle ja siten fasismin kaksosina eli sosiaalifasisteina. Tämä 20-luvun arvio sai XIII komitean istunnon siunauksen. Kuitenkin kokouksella oli jo tietoja lukuisista sosialidemokraattien ja heidän toimitsijoidensa vainoista ja vangitsemisista, mukana myös ammattijärjestöjen toimihenkilöitä.

Vallankumouksellisen tilanteen kypsyminen?

Seurauksena oli kolmella tavalla epäonnistuminen yhteisrintaman luomisessa fasismia vastaan. KPD eli harhakuvitelmissa, että sosialidemokratia hajoaisi sisältä päin; riittäisi, kun paljastetaan johtajien petokset ja jäsenistö siirtyisi joukkomitassa KPD:n puolelle. Haluttiin saada sosialidemokraatit mukaan rakentamaan proletariaatin diktatuuria. Kolmanneksi vasemmistososialidemokraatit, joilla oli hiukan vetoa yhteisrintamaan, kuvattiin pettureiksi ja vallankumouksen ja kommunistien vastustajiksi.

Väärä suuntaus oli myös, että kuviteltiin vallankumouksellisen tilanteen syntyvän, kun vaan sosialidemokraatit joukolla jättävät johtajansa ja hyväksyvät kommunistien strategian. Väärin oli myös, että sosialidemokraattien näkemystä kapitalismin vakiintumista ei voitu omaksua. Samoin oli myös näköalattomuutta kommunistisessa liikkeessä: “Olisi oikeisto-opportunismia kieltää, ettei kapitalistinen maailma ole vauhdilla menossa vallankumoukselliseen suuntaan”. Ei ymmärretty, että kapitalismi kykenisi vastustamaan Neuvostoliittoa ja kapitalististen maiden työväenliikettä. Näistä arvioista poikkesi Italian kommunistipuolueen puheenjohtajan Gramscin arviot, että kapitalismilla on vielä kehitysmahdollisuuksia; esimerkkinä hän piti Fordin tuotannon kehittämisideoita.

Työväenluokan luokkatietoisuutta arvioitiin myös väärin. Monet vielä roikkuivat sosialidemokraattien ajatusten perässä ja jotkut näkivät vieläpä ulospääsynä fasismin. Vaikka KPD oli 30-luvulla joukkopuolue, sillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi voimia fasismin voittamiseen. Sosialidemokraattisten johtajien eristäminen joukoista ei onnistunut.

Jossakin määrin linjauksia parannettiin, mutta ei riittävästi. Kominternin VII kokouksen valmisteluissa.

Komiternin sihteeri Dmitri Manuilski esitteli kesäkuussa 1934 itsekriittisiä strategian muutoksia Kominternin ajatteluun: “Olemme kuvitelleet, että kehitys kulkee siihen suuntaan, että historiallinen taistelu käydään sosialidemokratiaa vastaan, luokka luokkaa vastaan, porvaristo vastaan proletariaatti. Ja me johdamme proletariaattia ja siksi tulee sosialidemokratia murskata. Asiat menivät kuitenkin toisin, kuin mitä me ajattelimme Kominternin VI kokouksessa. Kommunistit eivät pistäneet sosialidemokraatteja lattajaloiksi, vaan fasistit tekivät sen. Me ajattelimme, että sosialidemokratia oli päävihollinen. Meidän pääiskumme suunta oli sosialidemokraatit emmekä riittävästi keskittyneet taisteluun fasisteja vastaan. Saatoimme jopa päätellä, että kommunistit, sosialidemokraatit ja fasistit kaikki halusivat pistää kapitalistit matalaksi.”

Strateginen kääntöpaikka: Jokaista käden leveyttä demokratiaa tulee puolustaa!

Tarvittiin enemmän syventymistä sen päättelemiselle, milloin aika on kypsä vallankumoukselle. Georgi Dimitroff, joka oli Länsi-Euroopan Komission puheenjohtajana Kominternissä, joutui keräämään kokemuksia valtiopäivätalon tuhopoltto-oikeudenkäynnistä ja pohtimaan Stalinin pätevyyttä. Hän muotoili kansanrintamataktiikkaa fasismia vastaan, jossa kommunistien lisäksi olisi ollut mukana sosialidemokraatteja ja muita antifasisteja, myös porvareita niin, että sota voitaisiin estää. VII kokouksessa hän vastoin aikaisempia linjauksia totesi, että on anteeksiantamatonta hidastella. Nyt oli kysymys, että asennoidutaan maakohtaisesti riippuen siitä, missä muodossa porvaristo niissä on vallassa. Meille ei ole samantekevää, onko porvaristolla tavanomainen diktatuuri, vai onko kyseessä avoin fasistinen diktatuuri. Neuvostoystävinä me puolustamme jokaista kädenleveyttä demokratiasta. Pidämme kiinni saavutetuista eduista ja haluamme laajentaa etuisuuksia. Siis työväenluokan valittavana ei tässä tilanteessa tule olemaan valinta proletariaatin diktatuurin tai fasismin välillä, vaan porvarillisen demokratian ja fasismin diktatuurin välillä.

Historian kulku on osoittanut sodan aikana ja sen jälkeen, että se oli oikea strategia ja toi tuloksia.

HAROLD NEUBERT