Suomi ja Nato: Osa1

Kansalliset sotilaspoliittiset päätökset tulisi aina nähdä kansainvälisten sotilaspoliittisten muutosten mukaan ja tiedostaa että sotilaspoliittiset päätökset perustuvat taloudellisiin intresseihin kun eletään yhteiskunnassa jossa talouspolitiikkaa ohjaa monopo-likapitalismi.

Julkaisemme tässä Janne Rahikaisen artikkelin ensimmäisen osan. Toinen osa huhti-kuun numerossamme.
Nykyään taloutta hallitseva monopolikapitalismi ei koe, että kansallinen puolustus täyttäisi sen taloudellisia tavoitteita. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää että Suomessa riisutaan kansallista puolustusta ja valmistaudutaan osallistumaan kansainvälisiin operaatioihin, jotka heikentävät Suomen itsenäistä puolustusta. Suuntaus on samanlainen kun useissa muissakin Euroopan maissa.

Vaikkakaan täällä ei puhuta palkka-armeijaan siirtymisestä, on tällä hetkellä puolustushallinnossa kaavailtu vuoteen 2007 mennessä koottavan noin 40 hengen taisteluyksikkö, joka koostuu sopimussotilaista eli palkka-sotilaista. Tämän lisäksi on jo nyt varattu joukkoja Yk:n, EU:n ja Naton operaatioihin, jotka saataisiin mobilisoitua 60 vuorokaudessa. Ja tämä palkattu joukko tulisi olemaan se runko, joka operoisi ulkomailla ”kriisinhallinnan” nimissä. Tämän joukon siirtämiseen Suomi on nyt hankkimassa kuljetuskoneita. Tästä kertoi Yle 8.1.2004 uutisessaan ”Suomi pohtii ison kuljetuskoneen hankkimista EU:n kriisinhallintajoukkojen kuljetustarpeisiin".

Valmiusprikaatin nimissä on siis jo nyt olemassa suomalai-sia joukkoja lähetettäväksi Naton tai EU:n alaisuuteen. Vaikka EU tekikin periaatepäätöksensä olla hyväksymättä ehkäiseviä iskuja, ei se estä sitä lähettämästä joukkojaan ”kriisinhallintaan” myös taloudellisista syistä.

Silloin kun suunnitellaan sotilaallista liittoutumista, tulisi olla selvillä liittoutumisen syyt ja seuraukset sekä hyödyt ja haitat. Syyt ja seuraukset ovat taloudellisia ja hyödyn korjaa monopolikapitalismi, sekä haitan maksaa kansa. Kun kysellään, mitä vikaa on Natossa, tulisi vastata myös minkälaiseen Natoon oikein ollaan liittymässä ja millä perusteilla.

Miksi liittoutumista puolustel-laan sillä verukkeella, ettei se tulisi nostamaan puolustusmenoja, kun samalla jätetään mainitsematta, että valmiusprikaatiin menevät varat on suoraan poistettu kansallisesta paikallispuolustuksesta. Kun puretaan paikallispuolustusta sillä syyllä, ettei laajamittaista hyökkäystä pidetä enää todennäköisenä. Kun näin vedotaan siihen, että liittoutumisella saataisiin suojaa samaa uhkaa vastaan, annetaan varsin ristiriitainen kuva maamme turvallisuuspolitiikasta.

Näin ollen voidaan kai kysyä, että mitä varten tulisi liittyä Natoon tai EU:n tiivistettyyn ”puolustusytimeen”, jos kerran laajamittainen hyökkäys on epätodennäköinen, varsikin kun otetaan huomioon, että manner-Euroopan kaksi merkittävintä sotilasmahtia vähentävät merkittävästi sota-ajan vahvuuttaan ja valmistautuvat siirtymään kokonaan palkka-armeijaan.

Tästä oivallisia havaintoja on tehnyt tutkiva journalisti Pentti Sainio kirjassaan Maanpuolustusta vai suurvaltapolitiikkaa? ” Yksi yhteinen ajatus ”euroarmeijaan” joukkoja antaville maille on löytynyt: maavoimien joukkoja vähennetään, ammattisotilaiden määrää lisätään ja tulevaisuuden joukoista noin kolmannes pyritään nostamaan jossain muodossa ilmakuljetteisiksi, jos rahat vain riittävät.

EU:n komennossa näitä jouk-koja tulisi nopeasti voida kuljet-taa lähes mihin maailmankolk-kaan tahansa. Tähän ”euroarmeijaan” on Suomikin tällä hetkellä luvannut antaa 1 500 sotilaan joukon”. Olisikin hyvä tietää paljonko Natolla olisi lähettää joukkoja, jotka olisivat kykeneviä operoimaan Suomen maasto- ja sääolosuhteissa. Eikä ole aivan samantekevää, mihin puolustusliittoon ollaan sitoutumassa, kun ottaa huomioon USA:n kannan Ranskan ja Saksan vetämään euroarmeijaan.

Kun kokoomus linjasi puolueensa kannan EU:n puolustusytimen turvatakuisiin, se todellisuudessa asettui vasten USA:n kantaa, joka vastusti jyrkästi tiivistä ja yhtenäistä eurooppalaista puolustusta, josta voisi muodostua kilpaileva sotilasliitto sen vetämälle Natolle. 30.11.2003 Ville Itälä täsmentää, että kokoomus haluaa vain vahvistaa Suomen turvallisuutta sellaisilla takuilla, että apua pyydettäessä tiedetään jonkun tulevan apuun.
Suomi on jo nyt liitetty Natoon ja euroarmeijaan niin tiiviisti, ettei enää ole kyse kuin siitä, milloin Suomi on valmis sitoutumaan liittouman sotilasoperaatioihin.

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Liisa Jaakonsaari totesikin vuoden 2003 marraskuussa Ylen lauantaiseurassa Suomen ja Naton tekevän jo nyt niin läheistä yhteistyötä, ettei Natoon liittyminen olisi kovinkaan dramaattinen muutos.

Toisin sanoen, sillä mitä mieltä kansa on, ei ole mitään merkitystä, koska poliittinen eliitti on tehnyt jo ajat sitten päätöksensä sotilaspoliittisesta linjastamme. Se on todennäköisin syy siihen, ettei keskustelua turvallisuuspoliittisista päätöksistä kyetä käymään poliitikkojen keskuudessa. Ja poliittinen eliitti ei tee mitään päätöksiä, jos sillä ei ole pääomapiirien tukea tai aloitetta.

Siitä kuinka lähellä liittoutumista nyt ollaan, saa hyvän kuvan puolustusministeriön kansliapäällikön Matti Aholan ilmoittaessa tämän vuoden alussa, että puolustusvoimat on vuonna 2008 organisaatioltaan valmis erilaisiin liittoutumisvaihtoehtoihin. Ja edelleen ministeriön julkaiseman toiminta- ja taloussuunnitelman mukaan armeija on muutaman vuoden kuluttua valmis myös sotilaalliseen liittoutumiseen. Suomi voi halutessaan jatkaa liittoutumattomana tai se voi halutessaan liittyä Natoon. Puolustusvoimat valmistautuu molempiin vaihtoehtoihin.
Ja jatkona 3.1.2004 Hesarin haastattelema kenraaliluutnantti Ahola ilmoittaa, että alueellisesta organisaatiosta vähennetään yksi porras pois, todennäköisesti maanpuolustusalueet. Armeijan uudistusten yksi syy on raha. Puolustusvoimien pitää säästää toimintamenoistaan ja kääntää henkilöstömenot laskuun vuoteen 2008 mennessä, jotta ase- ja materiaalihankintoihin jää riittävästi varoja.

Toinen syy on sodan ajan armeijan pieneneminen. Supistuvien sotajoukkojen johtamiseen ei enää tarvita moniportaista esikuntajärjestelmää. Sodan ajan armeijan vähentyneet prikaatit ovat vuonna 2008 maavoimien komentajan suorassa johdossa. Näin siis nyt valmistaudutaan luopumaan koko maan kattavasta kansallisesta maanpuolustuksesta, joka perustui hajautettuun paikallispuolustukseen omina organisaatioina.

Eikä tämä yllätyksenä tule, jos on seurannut yleistä kehitystä maanpuolustuksessa. Jo kalusto hankinnat viittaavat siihen, että ollaan siirtymässä kansallisesta maanpuolustuksesta kansainvälisiin sotilasoperaatioihin.
Viimeisimpänä esimerkkinä on esitys risteilyohjusten hankinnasta. Risteilyohjukset ovat nimittäin kalliita ja sen lisäksi niistä ei ole hyötyä, ellei omista niiden ohjaamiseen tarvittavaa satelliittia ja muuta järjestelmää. Lisäksi sillä määrällä, mitä Suomella olisi varaa hankkia, ei olisi todellisuudessa mitään merkitystä. Ohjusten hankinnalla onkin merkitystä vasta isommassa sotilasliitossa, jossa ohjusten yhteenlaskettu lukumäärä on merkittävä sotilas-strategisesti. Ja taloudellisesti niille, jotka niitä myyvät.

On erittäin epätodennäköistä, että nykyisessä nopeassa sodankäynnissä ulkomailla olevat joukot ja kalusto ehtisivät ajoissa kotimaahan kriisin uhatessa. Varsinkaan kun nämä valmiusprikaatit ja niiden kalusto olisi liitettynä laajan sotilasliiton organisaatioon. Näinhän kävi Suomalaisille SS-pataljoonille, joiden kotiuttamisesta neuvoteltiin pitkään. Joukkojen ja kaluston, jotka mekin veronmaksajina rahoitamme, lähettäminen ulkomaille liitettäväksi ulkoiseen sotilasorganisaatioon voi olla joskus kohtalokasta. Puhumattakaan siitä, että kalusto, jota nyt hankitaan tai ehdotetaan hankittavaksi, ei edes sovellu kotimaan puolustukseen.

Tämä tarkoittaa myös muutoksia laeissamme. Suomen halutaan myös varautuvan osallistumaan sellaisiin ”rauhanturvaoperaatioihin”, joilla ei ole YK:n valtuutusta. Tämä merkitsee nykyisen rauhanturvalain muuttamista vuoteen 2007 mennessä.

Janne Rahikainen