Palkkatulojen jälkeenjääneisyyden ongelma

Palkkojen osuus kansantuotteesta on vuosina 1995-2002 keskimäärin 38 %. Tason on historiallisen alhainen. Vuosina 1975-1994 se osuus oli keskimäärin 44 % ja on ollut keskimäärin tällä tasolla 1960-luvun puolivälistä alkaen. Laskua on siten lamavuosien jälkeen ollut menneen 30 vuoden keskitasoon verrattuna noin 6 %.

Palkkojen osuuden lasku on seurausta hitaasta reaaliansioiden noususta verrattuna työn tuottavuuteen. 1990-luvulla työn tuottavuus on noussut koko kansantaloudessa noin 35 %, kun taas reaaliansiot vain kymmenisen prosenttia. Keskimäärin työn tuottavuuden nousu on 2,8 % ja reaaliansioiden vain 1,1 % vuodessa vuosina 1990-2002. SAK:n tavoitteena on, että reaaliansioiden pitäisi nousta työn tuottavuuden vauhtia, mutta nyt on jääty vain noin kolmannekseen siitä.

Reaaliansioiden nousu työn tuottavuuden vauhtia on perusteltua siltä kannalta, että silloin funktionaalinen tulonjako eli työtulojen osuus kansantuotteesta säilyy ennallaan. Palkkojen pitäisi nousta työn tuottavuuden nousua nopeammin, että palkkojen osuus kansantuotteesta kasvaisi. Laman jälkeen on käynyt päinvastoin: palkkojen osuus on supistunut.
Palkkojen osuuden supistumisen vastapainona pääomatulot ovat kasvaneet eniten. Tämän on aiheuttanut pääasiassa yritysten voittojen kasvu. Se näkyi pörssikurssien räjähdysmäisenä nousuna. Vaikka huipputasoista on romahdettu etenkin teknologiayhtiöiden kohdalla, osakkeiden arvo on edelleen moninkertainen verrattuna lamaa edeltäneisiin kasinotalouden hullujen vuosien huippulukemiin. Näin rikkaat ovat rikastuneet ja vaikka ovatkin hieman ”köyhtyneet” 2000-luvun alun pörssikuplan puhkeamisen myötä, ovat rikkaampia kuin koskaan aiemmin Suomen historiassa. Enemmän 2000-luvun alun pörssikuplan puhkeamisesta köyhtyivät Soneran ja puhelinyhtiöiden pienosakkaat ja Soneran kohdalla Suomen valtion, jotka näin maksavat Sonera-virheitä.

Palkkojen reaalitason jälkeen jääminen työn tuottavuuden noususta merkitsee, että vastaavasti myös ansiokehitykseen sidottu sosiaaliturva kehittyy heikommin. Eläkkeitä, lapsilisiä ja muita etuuksia on lisäksi erikseenkin leikattu ja etuuksien indeksisuojaa heikennetty. Lisäksi palkkaerot ovat kasvaneet. Reaaliansiot ovat nousseet eniten suurissa tuloissa ja vähiten tai jopa laskeneet pienissä.

Yhden vuoden aikana vuonna 2002 palkansaajat menettävät 47 miljardia markkaa verrattuna siihen, että kansantuoteosuus olisi sama kuin vuosina 1975-1995 keskimäärin. Mikäli osuus nostettaisiin samalle tasolle kuin aiemmin, tarvittaisiin tuntiansioihin keskimäärin 8 markan 60 pennin eli selvästi yli euron korotus. Metallin 49 asetti hiljakkoin palkankorotustavoitteeksi seuraavalle tulokierrokselle euron korotuksen, mikä kuukausipalkassa vastaisi 170 euroa eli noin 1000 markkaa. Jos hintataso nousee 2 % ja työn tuottavuus 3 % ja tällä perusteella keskimääräistä tuntiansiota korotettaisiin 5 %, se vastaisi 60 sentin (3,5 markan) korotusta tunnille eli 100 euroa (600 markkaa) kuukausipalkkaan. Tällä voi perustella tuntipalkkoihin 60 sentin – euron ja kuukausipalkkoihin 100-170 euron korotusta. Alempi taso säilyttäisi funktionaalisen tulonjaon ennallaan ettei se alenisi ja ylempi taso korjaisi myös osan aiempaa jälkeenjääneisyyttä.

On toinenkin tapa nostaa palkkojen kansantuoteosuus aiemmalle tasolle. Se on työllisyyden lisääminen. Noin 250 000 lisätyöpaikan aikaansaaminen palkansaajille lyhentämällä työaikaa ilman ansiotason alentamista nostaisi palkkatulojen osuuden entiselleen. Samalla työttömyys lähes poistuisi. Tämä merkitsisi esimerkiksi keskimääräisen päivittäisen työajan lyhentämistä 6 tuntiin 20 minuuttiin eli oltaisiin lähellä 6+6-mallia. Sen toteutus ansiotasoa alentamatta ei siis tarkoittaisi muuta kuin palkkojen kansantuoteosuuden nostamista samalle tasolle kuin se on ollut 30 vuoden aikana ennen 1990-luvun puoliväliä. Ansioiden korotustason tulisi tällöin olla 60 senttiä tunnille tai 100 euroa kuukaudessa, jolloin tulonjako ei enempää huononisi ja työajan lyhentämisellä hoidettaisiin aiempien vuosien palkkojen jälkeenjääneisyys. Samalla työttömyys kyettäisiin lähes poistamaan. Työajan lyhennys olisi toteutettavissa esim. 2-4 vuoden siirtymäaikana. Se edellyttäisi tuekseen koulutusta ja työvoimapoliittisia toimia, että samalla työvoiman saatavuus kasvuammatteihin tulee huolehdittua.
Mikäli palkansaajatyöllisyyden nosto aikaansaataisiin ilman näin suurta työajan lyhentämistä, tuotanto olisi vastaavasti suurempi ja ansioiden korotustarvetta olisi enemmän.

Pekka Tiainen
Valtiotieteen tohtori
(taloustiede)